Blog

Stories

Heikki Halleen – Varjakkani

Heikki Halleen lives in Oulunsalo. He is retired now, but used to work for Finnair in Oulu and in Hamburg. He remembers spending time on Varjakka Island with his family when he was a small boy.

Stories

AQUARIUS

!OHO-KEHO! Dance Collective spent 2 days on Varjakka Island in July 2019. I took a camera along and made a series of short video works in and around the Konttori building.

AQUARIUS is set in the sunlight that streams through a window on the ground floor of the Konttori building. We found a washbowl on a stand and invented a string of rituals involving water and bathing.

Stories

The Blue Room

!OHO-KEHO! Dance Collective spent 2 days on Varjakka Island in July 2019. I took a camera along and made a series of short video works in and around the Konttori building.

The Blue Room is set in one of the sitting rooms in the Konttori building, the room has a peaceful feel – its blue paint reminds me of a calm sea. This video is inspired by thoughts about the activities that may have taken place behind closed doors over the years.

Stories

192019

Set in the main entrance hall of Varjakan Konttori, 192019 tells the stories of imaginary workers of the past. Based on choreography by the !OHO-KEHO! performance collective, this forms part of a series of video works made over two days in July 2019 at Warjakka Art Lab.

!OHO-KEHO! in Warjakka was funded by a grant from Oulu City Valistustalo and also featured photographic work by Pirjo Lempeä.

Stories

PIIKA

Set in the servant’s quarters of Varjakan Konttori, PIIKA (MAID) tells the stories of imaginary workers of the past. Based on choreography by the !OHO-KEHO! performance collective, this forms part of a series of video works made over two days in July 2019 at Warjakka Art Lab.

!OHO-KEHO! in Warjakka was funded by a grant from Oulu City Valistustalo and also featured photographic work by Pirjo Lempeä.

Stories

Heikki Kurtti – Village Millionaire

Born in 1885, Heikki Kurtti was an unusual chap who’s grubby appearance and enthusiasm for making as much noise as possible in the name of music made him a recognisable figure in the Finnish village of Varjakka.

He worked for Varjakka Sawmill, where he was responsible for stoking the steam engine that generated electricity for the Pyydyskari dockyard on Varjakka Island. The story is told that one Winter morning, whilst on the way to work with a colleague, Heikki’s workmate dropped through the ice and drowned. There was no therapy available in those days and it is believed that the event traumatised him for life. He was a very precise person, who couldn’t stand other people making noises. He would stalk his workplace with an oil can, threatening to lubricate anyone who was whistling.

In the warmer months, Heikki traveled to Pyydyskari with a boat that he had made himself. The shape of the keel had ended up wrong and it did not stay upright without a heavy stone in the bottom. Someone pranked him by painting on the side of the boat in big letters: VAAPPERA 1. This refers to a vessel that is unstable when unladen. Heikki got very angry about this, grabbed his axe and chopped his boat into small pieces.

He survived a number of life-threatening situations, from dropping into the lake whilst checking his nets on a cold, misty morning, to setting himself on fire in the middle of nowhere. Heikki used to smoke and saved all his cigarette ends and put them into his woven bark backpack. As he skied to work one morning, he became aware that his backpack was on fire and he couldn’t remove it. Someone who had been skiing behind him saw Heikki rolling in the snow, trying to extinguish his fur coat. The pack was wrecked and his lunch was scattered everywhere.

In the engine room at his workplace, Heikki made use of a round oil tank filled with hot water from the steam engine. One time, someone entering the engine room ran straight back out of the building screaming with fear, convinced that they had seen the devil himself. They told of a black furry face that had peered straight at them from an oil tank with long-taloned hands tightly grasping the edge of the tank. It was Heikki in his makeshift bath.

Villagers in Pajuniemi used to wash their clothes with the water from a sandpit that filled with melting snow each Spring. One year, Heikki decided that it was finally time for his clothes to get a wash. He stuffed the pit with oily and dirty clothes and chucked small pieces of soap after them. He let the clothes soak, rinsed them in an overflowing stream and hung them on the branches of nearby trees. Women in the village were not pleased with him as he had managed to contaminate the whole pit and made the water unusable. 

He was a keen fisherman and often took his catch into Oulu to sell to the market traders – particularly a couple of female fishmongers. The story goes that he would dress to impress when visiting them, in an inexplicably pristine white scarf. They joked that he would have to be a millionaire to stand a chance with them. And then it happened: at the age of 70, Heikki won a large pot of money from betting on the English football results, not once, but twice, with just twelve months between each win. It didn’t seem to improve his chances with the fishladies, though, so he bought a moped.

Heikki loved the idea of making music and, although he couldn’t play a note, he decided to buy a new accordion with his winnings. (His old accordion was in such bad shape that whenever he squeezed it, bugs and cockroaches would shoot out of holes in the bellows) He went to Oulu to browse around a music shop. The shop assistants were initially wary of him and reluctant to show him anything until he took a large wad of banknotes from his rucksack. To get home, Heikki took his shiny new accordion on the ferry that travelled from Oulu to Hailuoto, stopping at Pyydyskari on the way. Other passengers asked him to play music for the journey, but soon regretted it when Heikki started enthusiastically pumping the accordion, making a loud, discordant racket. People in the market square in Oulu stared after the leaving ferry to see what was causing the strange whining noise.

At some point Heikki bought a harmonium, which he kept in front of a window in his little cottage. Each morning he used to play a concert for the villagers, whether they wanted it or not.

Heikki Kurtti died in an old folk’s home as an 80-year-old millionaire. His story is told on camera by his neighbour, Tapio Moilanen.

Heikki Kurtti – kylän miljonääri

Vuonna 1885 syntynyt Heikki Kurtti oli omalaatuinen mies, jonka epäsiisti ulkonäkö ja innokkuus isoääniseen musiikkiin teki hänestä yhden Varjakan tunnetuimmista henkilöhahmoista.

Heikki työskenteli koneenhoitajana Pyydyskarissa, Varjakan sahalla. Kerrottiin, että eräänä talvena Heikin työkaveri tippui jäihin ja hukkui heidän ollessaan matkalla Varjakan sahalle töihin. Tämä järkytti Heikkiä. Noihin aikoihin ei ollut terapiaa tarjolla, joten monet uskoivat tapahtuman jääneen vaivaamaan Heikkiä.

Työssään Heikki oli erittäin tarkka ja hän huolehti Pyydyskarin höyrykoneen toimivuudesta. Hänet saattoi usein tavata konehuoneella öljykannu kädessä voitelemassa koneen osia. Hän tarjosi öljyä myös niille, jotka viheltelivät töidensä lomassa, jottei heidän tarvitsisi turhaan vinguttaa.  

Kesäisin Heikki matkusti Pyydyskariin soutamalla omatekemällään veneellä. Vene oli kuitenkin karppi eli pohja oli hyvin kapea, jolloin se helposti kaatui kyljelleen ilman ison kiven painoa veneen pohjalla. Joku päätti tehdä Heikille jäynää ja maalasi veneen kylkeen isoin kirjaimin VAAPPERA 1. Vaappera tarkoitti venettä, joka ei pysynyt pystyssä ilman painotusta. Heikki suuttui tapauksesta niin, että haki samantien kirveen ja hakkasi veneensä säpäleiksi. 

Heikki selviytyi useammasta läheltä piti tilanteesta, kuten hukkumiselta eräänä erittäin sumuisena aamuna, jolloin hän joutui vedenvaraan tarkastaessaan katiskojaan. Kerran hänen konttinsa puolestaan syttyi tuleen, kun hän oli hiitämässä Pyydyskaria kohti. Hän oli piipahtanut kauppaan, ostanut eväitä, tupakoinut ja laittanut tupakan natsat selässään kantamaansa konttiin. Kontti syttyi tuleen keskellä jäätä, eikä hän saanut sitomiaan kontin hihnoja auki. Perässä hiihtänyt työkaveri oli nähnyt, kuinka Heikki oli tehnyt lumessa kuperkeikkoja yrittäessään sammuttaa tulta. Kontti hajosi ja Heikin eväät levisivät ympäriinsä.

Työpaikallaan konehuoneessa Heikillä oli öljytynnyristä tehty kylpyamme, jonka hän tapasi täyttää höyrykattilasta laskemallaan kuumalla vedellä. Erään kerran joku ohikulkija poikkesi konehuoneeseen ja ryntäsi samantien säikähdyksestä huutaen ulos. Hän oli varma siitä, että oli nähnyt konehuoneessa itse pirun, jonka karvaiset mustat kasvot olivat tuijottaneet häntä ja jonka pitkät kynnet olivat puristaneet tynnyrin reunaa. Myöhemmin selkeni, että se olikin ollut vain Heikki kylvyssään. 

Pajuniemellä kyläläiset ruukasivat hakea pyykkivetensä hiekkakuopasta, johon keväisin suli lumivettä. Eräänä keväänä Heikki päätti myös ryhtyä pyykkäämään. Hän survoi rasvaiset ja nokiset vaatteensa kuoppaan ja vuoli paketillisen mäntysuopaa sekaan. Liotettuaan vaatteita aikansa kuopassa hän huuhteli ne tulvavedessä ja nosti kuivumaan lepän oksille. Kylän naiset olivat Heikille hyvin vihaisia, sillä samalla pyykkikerralla sotkeentui koko kuoppa ja pyykkivesi muuttui käyttökelvottomaksi.

Heikki oli innokas mateiden pyytäjä. Kalat hän vei sitten Oulun torille myytäväksi, etenkin parille naispuoliselle kalakauppiaalle. Kerrotaan, että Heikillä oli tapana pukeutua hohtavan valkoiseen kaulahuiviin kalakauppoja tehdessään. Eräänkin kerran naispuoliset kalakauppiaat olivat kiusoitelleet Heikkiä ja lupautuneet hänelle vaimoksi, jos tämä voittaisi veikkauksessa. Sattuipa niin, että 70-vuotiaana Heikki voitti suuren potin rahaa veikkauksesta, ei vain kerran, vaan jopa kahtena peräkkäisenä vuotena. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt edistävän naimakauppoja, joten Heikki osti itselleen mopon.  

Heikki oli erittäin kiinnostunut musiikista ja, vaikkei hän osannutkaan soittaa nuottiakaan, hän päätti ostaa haitarin. Hänellä oli jo aikaisemminkin ollut haitari, josta palkeet olivat puhjenneet. Joka kerta, kun hän veteli vanhalla haitarillaan russakat hypähtelivät palkeesta toiseen. Heikki meni oululaiseen musiikkiliikkeeseen uutta haitaria ostamaan. Liikkeen myyjät aluksi epäilivät hänen pilailevan. Kun Heikki otti ison rahatukon repustaan, he ymmärsivät hänen olevan tosissaan. Heikki vei uuden haitarinsa Hailuoto-laivalle, jolla hän usein kulki Pyydyskarin ja Oulun väliä. Muut matkustajat pyysivät Heikkiä soittamaan musiikkia. Heikki alkoi vedellä palkeita ja sai paljon ääntä aikaan. Ihmiset Oulun kauppatorilla kerääntyivät tuijottamaan lähtevää laivaa, josta kuului erikoisia vingahduksia. Jossakin vaiheessa Heikki osti pianoharmooniin, jota hän piti mökkinsä ikkunan alla. Joka aamu hänellä oli tapana soittaa kyläläisille aamukonsertti.

Heikki Kurtti kuoli vuonna 1965 poikamiehenä ja miljonäärinä vanhainkodissa. Hänen tarinaansa on eteenpäin kertonut Heikin naapuri Tapio Moilanen.