Varjakka is a small village located across the bay from Oulu, Finland.
It has a school, harbour, manor house, bar and is currently home to around 400 households.
A small deserted Island sits just off the coast, accessible by boat or cable ferry in the Summer, and by walking or skiing when the sea becomes frozen.

This was not always the case.

100 years ago, Varjakka was a busy industrial centre, with the island home to Varjakka Sawmill – one of the biggest in Europe at the time. The mill attracted workers from all over Finland, Sweden and Russia and Varjakka was home to most of the 700 employees. In 1929, the Wall Street crash had affected international trade and when the main drive shaft failed, it was decided that the mill was no longer viable. Gradually the island became abandoned. During the second world war, prisoners from the nearby POW camp worked on the island making charcoal. It was a holiday destination in the 50s, 60s, 70s and early 80s but today it sits quietly, waiting for its uncertain future.

---

Lienee soveliasta sanoa, että Varjakan ensimmäinen asukas on Varjakan vanha mänty. Se on seistä törröttänyt siellä jo yli 400 vuotta, milloin palvellen petolintujen pesäpuuna, merimiesten merimerkkinä ja työläisten kotikadun vartijana. Se on ollut paikoillaan kun Varjakka on pilkistänyt vasta pienenä luotona Perämeren aaltojen alta, ja oli vasta pieni taimi kun sen vastarannalla sijaitseva Oulu on perustettiin. Se on nähnyt, kuinka Oulunsalo kasvoi kiinni mantereeseen ja kuinka Oulunsalon ja Kempeleen välinen Sokeansalmi maatui umpeen. 

Paitsi että se on nähnyt yhtä sun toista, Varjakan mänty on myös selvinnyt kaikenlaisesta. Se sai kasvaa rauhassa, koska mikään Varjakan niemellä vaeltava eläin ei sitä jostain syystä syönyt, eikä siihen kaiveltu koloja tervaksen toivossa. Varjakan vanhaa mäntyä ei myöskään kaadettu polttopuuksi eikä se päätynyt lautatarhalle. Se sai kasvaa kaikessa rauhassa ja todistaa Perämeren rantojen tapahtumia, joita ihmiset kirjasivat toisista puista kaadetuille ja valmistetuille papereille erilaisina asia- ja kauppakirjoina, saarnoina, dokumentteina, raastupien pöytäkirjoina, ilmoituksina ja huudatuksina, kirjeinä ja päiväkirjamerkintöinä, sakkoina, tuomioina ja lupatodistuksina. 

Kaikkea ei kuitenkaan kirjoiteta muistiin, ja siksi onkin tärkeää kuunnella heitä, joilla on vielä tarinoita, juttuja ja kaskuja kerrottavanaan. Heitä kuunnellessa on tärkeää muistaa myös, että tapahtumat tallentuvat myös ihmisiin erilaisilla tiedostamattomilla tavoilla, kuten vaikkapa traumoina, joiden vaikutukset voivat kantaa sukupolvien yli. Näin usein tapahtuukin esimerkiksi sodissa tai suurissa onnettomuuksissa. Nekin ovat osa Varjakan historiaa.

Varjakan kirjoihin ja kansiin kirjoitettu historia on palasina vähän siellä sun täällä. Oulunsalon historiaa käsittelevissä tietokirjoissa yleensä löytyy joku maininta Varjakasta, samoin suomalaista sahateollisuutta käsittelevistä opuksista. Tiina Kuokkanen työryhmineen on kartoittanut Varjakan historiallista aineistoa ja julkaissut aiheesta artikkeleita, viimeisimpänä Tekniikan Waiheita -julkaisussa yhdessä Noora Hemmingin kanssa kirjoituksessa Varjakan saha (1900–1929) lasten ja nuorten työympäristönä. Iines Myllyojan Kun sahan pilli piipasi -kirja avaa ikkunan Varjakan saareen ja historiaan varjakkalaisen silmin. Lisäksi olen aivan varma, että Kansallisarkiston Oulun toimipisteestä löytyy ilmeisimpien Varjakan sahaa käsittelevien arkistokokonaisuuksien lisäksi myös muita aarteita – uskaltaisin ramata, että ainakin paikallisten nimismiespiirien arkistoista löytyisi yhtä sun toista mielenkiintoista luettavaa. 

Monet taiteentekijät ovat ammentaneet aineistoa Varjakasta, kuten esimerkiksi Flow Productionsin paikkasidonnainen ja immersiivinen taide-elämys Varjakka vuonna 2014. Varjakan männyn luota lähtee taidepolku ja vanhoissa Kukonkujan ja Finninkadun raunioissa on mahdollista astua taidenäyttelyyn puhelinsovelluksen avulla. Noin muutamia mainitakseni.

Nyt tässä luettava minihistoriikki on vasta pintaraapaisu. Mutta toivon, että tuo raapaisu ei umpeudu, vaan syvenee ja levenee suoranaiseksi väyläksi, joka houkuttaa Varjakan pariin uusiakin tekijöitä. 

**

Minulla on ollut mitä suurin ilo työskennellä Varjakka-aiheisen aineiston parissa touko-elokuussa 2023. Työskentelyni on ollut osa Koneen säätiön rahoittamaa Keho on Dacha -taideprojektia, jossa sain vapaat kädet suunnata kirjallisen mielenkiintoni täysin oman mieleni mukaan. Toisinaan vapaus voi jopa hieman ahdistaa, mutta tässä tapauksessa se avasi uusia, erilaisia polkuja niin tekstin tuottamiseen kuin tutkimisen tapaan. Osan teksteistä voi lukea projektin kokoavassa, 1. syyskuuta 2023 julkistetussa julkaisussa, osa julkaistaan tällä nettisivulla. Mutta suurin osa jää käyttämäni kirjoitusohjelman Varjakka-nimiseen kansioon, jossa on tiedostoja nimeltään muun muassa Soutajapoika, Surma ja Kun lähtökäsky tuli. Toivottavasti apurahakeijut ovat suosiollisia ja mahdollistavat näidenkin tarinoiden julkaisun tässä joku päivä. 

Sitä odotellessa, lämmin kiitos koko työryhmälle eli Tanja Råmanille, John Collingwoodille, Kaisa Rundelinille, Minna Kangasmaalle, Tuomo Kangasmaalle, Janne-Pekka Manniselle ja Lölä Vlasenkolle. Erityiskiitokset Tapio Moilaselle, tuolle Varjakan elävälle historiankirjalle, jonka apu tätä pientä historiakatsausta kirjoittaessa oli korvaamaton. Samoin kiitän Jussi Calamniusta ja Juhani Myllylää tausta-aineiston toimittamisesta. 

Oulunsalossa 31.8.2023

Jonna Pulkkinen

---

Maan nousemisesta isovihaan ja isojakoon

Aluksi kaikkialla oli pelkkää vettä, ja ajan kuluessa pinnan alta nousi esille maata – aivan kuten joka paikassa muuallakin.

Perämeren pohjukassa maa kohosi meren alta hitaasti ja varmasti idänsuunnasta alkaen. Oulujoki virtasi jo kivikaudella ja se laski mereen jossain kohtaa Muhoksen itäpuolella. Maa kohosi noin yhdeksän metriä vuosisadassa ja noin 2800 vuotta ennen ajanlaskun alkua merenpinnan alta pilkisti Sankivaara. Noin sata vuotta ennen ajanlaskun alkua maa oli kuiva Kontinkankaan kohdalla ja 1300-luvulla ajanlaskun alkamisen jälkeen, jolloin voidaan puhua jo Ruotsin vallan ajasta tai Suomen keskiajasta, Linnasaari oli noussut maan alta.  

Maa oli alkanut kohota, koska mannerjäätikön paine sen päältä oli sulanut. Nykyisen Perämeren kohdalla oli Baltian kilveksi kutsutussa peruskalliossa lommo, joka oli alkanut hiljalleen oieta.

Noin neljäsataa vuotta sitten tämä lommo oli oiennut ja kohonnut niin, että Varjakka eli Varjakanniemi ja Varjakansaari pilkistivät Perämeren pinnan alta pieninä luotoina. Alueen länsiranta oli hiekkaa ja dyynejä, joissa oli jo jotain kasvillisuutta – siellä kasvoi ainakin rantaheinää, variksenmarjaa sekä männyntaimia. Kempele oli pelkkä harjumuodostuma, ja sen ja Oulunsalon saaren välissä oli Sokeansalmi, jota pitkin kulki laivareitti.

**

Oulunsalo, tai Owla Sala, kuten sitä tuolloin kutsuttiin, alkoi kehittyä merkittäväksi kauppapaikaksi vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan jälkeen, jolloin Oulujoen seutu jäi Novgorodin hallintaan rajan eteläpuolisen alueen jäädessä Ruotsille. Tuolloin Perämeren aallot huuhtoivat vielä nykyisen Varjakan saaren ja niemen yli. Myös Oulunsalo oli tuolloin vielä suuri saari, jolta oli matkaa mantereelle useita kilometrejä. Oulunsaloon oli alkanut muodostua vakinaista asutusta, kun Novogorodin kukistamat karjalaiset olivat alkaneet muuttaa vasta merestä kohonneelle rannikolle Pähkinäsaaren rauhan jälkeen. Saman vuosisadan aikana Oulun seudulle muutti väkeä myös Satakunnan alueelta. Oulun seudulle syntyi ja vahvistui kyliä Oulunsalon lisäksi Liminkaan, Oulunsuuhun, Laitasaareen, Kelloon ja Haukiputaalle.

Karjalaisten tekemä matka Owla Salaan oli yhteensä 15 peninkulmaa. Reitti alkoi Laatokalta, jonka jälkeen matkaa taitettiin tietä pitkin Pyhäjärvelle saakka. Sieltä matka jatkui Orivedelle ja Pielisjoen kautta Pielisjärvelle, josta suunta otettiin latvavesien kautta maanselän yli Oulujärven vesistöön. Siellä ensimmäinen kohde oli Nuasjärvi, josta matka jatkui Oulujärveä ja Oulujokea pitkin Ouluun. Erityisesti Pielisen ja Oulun välinen reitti oli karjalaisten yksi tärkeimpiä liikenneväyliä läpi koko keskiajan. Yksi reitin eduista oli se, että se oli hyvin suojattu suurimman osaa matkaa. Toinen tärkeä reitti kulki Savon vesiltä Suonnejoen, Iisveden, Rasvangin, Nilakan, Pielaveden, Pyhäjärven ja Pyhäjoen kautta Pohjanlahdelle. Tätä reittiä käytettiin erityisesti eränkäyntiin. Nämä reitit olivat käytössä jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa.

Seudulle rakennettiin myös kirkkoja roomalaiskatolisen kirkon tuella. Vanhimmat kirkot perustettiin 1300-luvun puoliväliin mennessä Iihin, Tornioon, Kemiin ja Saloisiin, mutta Oulujokisuu jäi kirkkoa vaille sen uhanalaisen aseman takia. Kun alueelle vihdoin 1400-luvun puolivälissä perustettiin seurakunta, se sijoitettiin turvallisuussyistä Liminkaan.

**

Ihmisen kyky elää rauhassa on aina ollut vähintään kyseenalainen, joten 22 vuotta Pähkinäsaaren rauhan jälkeen vuonna 1345 Ruotsi päätti liittää Kemijokeen asti ulottuvat alueet Turun hiippakuntaan. Näin alueen omistus muuttui kiistanalaiseksi, mistä seurasivat novgorodilaisten ja venäläisten Ouluun asti ulottuvat hävitysretket. On arvioitu, että Novgorod oli hallitseva valtiollinen tekijä Oulun seudulla aina 1360-luvulle saakka. Oulun linnan ensimmäiset varustukset rakennettiin vuonna 1375. Kaksi vuotta sen jälkeen Oulun seudun ja samalla koko Pohjois-Pohjanmaan valtiollinen omistus ja alueen verotus alkoivat kallistua Ruotsille. Pähkinäsaaren rauhan pohjoinen raja siis murtui.

Venäläisten hyökkäykset seudulle jatkuivat seuraavalla vuosisadalla. Tuon vuosisadan viimeisin ja tuhoisin hyökkäys tehtiin vuonna 1496, jolloin venäläiset hävittivät laajan alueen aina Torniosta Siikajoelle saakka. Tuho oli valtava: venäläiset polttivat talot, surmasivat ihmisiä ja ottivat vankeja. Uuden vuosisadan koitettua tilanne kuitenkin rauhoittui jonkin verran.

**

Owla Sala oli suosittu kauppapaikka niin karjalaisten, novgorodilaisten kuin satakuntalaisten keskuudessa. Heidän tekemiään kauppakäyntejä kutsuttiin pohjankäynneiksi, joita pyrittiin myös rajoittamaan. Esimerkiksi vienankarjalaiset saivat rauhan aikana luvan tulla käymään kauppaa Turkansaaressa, josta ei kuitenkaan ollut lupa laskea veneellä merenrantaan saakka. Kaikki eivät kuitenkaan rajoituksista välittäneet, vaan tekivät ryöstöretkiä ja hyökkäilivät milloin minnekin. Kauppapaikan historia ulottunee pitkälle 1300-luvun puolelle, sillä Oulunsalosta on löydetty kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen aikaisia rahoja sisältänyt aarre.

Owla Salassa järjestettiin niin talvi- kuin kesämarkkinoita, mutta ne myös houkuttelivat paikalle hyökkääjiä. Näin kävi ainakin jouluna 1415, kun novgorodilaiset tekivät ryöstöretken Owla Salan kauppapaikalle ja aiheuttivat suurta vahinkoa paikan päällä tavaroineen päivineen olleille turkulaisille porvareille. Novgorodilaisten aiheuttama tuho oli niin suurta, että korvauksia yritettiin saada vielä 28 vuotta tapahtumien jälkeen. 

1400-luvulla kauppapaikan sijainnin edullisuus alkoi kuitenkin muuttua, sillä sen satama alkoi maatua. Niinpä kauppapaikka siirtyi Oulujokisuulle ilmeisesti jo 1400-luvun alkupuolella. Venäjä tunnusti Ruotsin omistusoikeuden Oulun seudun ja Oulujärven alueisiin vuoden 1595 Täyssinän rauhassa. Vielä tuolloin Suomen pohjoisin kaupunki oli Rauma. Tulevan Oulun merkitys oli kuitenkin alkanut kasvaa, sillä Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli myöntänyt Oululle sekä Iille, Torniolle ja Kemille luvan toimia kauppapaikkoina vuonna 1531.

**

1600-luvulle tultaessa maa oli kohonnut Oulunsalon ja nykyisen Kempeleen välisessä Sokeansalmessa niin, etteivät laivat mahtuneet siitä enää kulkemaan. Vuonna 1657 maaherra Johan Graan antoi Kempeleen Gabriel Monkalle tehtäväksi säilyttää salmi ruoppaamalla kulkukelpoisena. Palkkioksi Monkka sai vapautuksen sotaväenotosta ja ruodutuksesta.

Maa oli vihdoin kohonnut myös Oulunsalon alueen länsirannalla, siellä, missä myöhemmin olisi paikka nimeltään Varjakka. Alue alkoi olla asutuskelpoista aluetta 1600-luvun lopussa – vesijättömaata, mutta kuitenkin. Tuolloin alue jaettiin kolmelle talonpojalle eli Hinrikki Ervastille, Johannes Ervastille ja Lassi Muikulle.  Alueen asuttaminen eteni kuitenkin hitaasti muun muassa vuosien 1695-1697 suurten katovuosien takia. 

**

Katovuodet olivat 1600-luvulla sangen tavallisia, mutta vuosien 1695-1697 katovuodet olivat tavanomaista vaikeampia. Pohjois-Pohjanmaalla kuoli näiden vuosien nälänhädän seurauksena noin 11 500 henkeä eli noin kolmannes väestöstä. Oulunsalossa suurin romahdus väestöluvussa nähtiin vuosien 1697 ja 1698 välisenä talvena, jonka tuloksena vuoden 1698 henkikirjaväkiluku oli noin puolet vuoden 1695 vastaavasta. Henkikirjojen mukaan Oulunsalossa oli vuonna 1698 kuollut 15 henkirahaa maksanutta, kolme kerjäläistä, neljä rutiköyhää, paenneita tai muuttaneita 13, ja kuusi ihmistä nälkään ja sairauksiin. Todellisuudessa kuolleitten määrä ei voi tarkasti todentaa henkikirjojen perusteella, sillä henkikirjoista poisjäänti tarkoitti käytännössä henkirahan maksun laiminlyöntiä. Tiloja merkittiin autioituneeksi yhteensä viisi vuonna 1697. Nämä tilat kuuluivat Sarkkiselle, Anttilalle, Vilppulalle, Raumalalle ja Taavettilalle. Näistä pari vuotta myöhemmin autiona oli enää Taavettilan pieni tila Salonpäässä, joka liitettiin vuonna 1708 Helasen tilaan. Myöhemmin autioitunut Kiltun talo oli liitetty vuonna 1700 Ervastiin, mutta erotettiin jälleen omaksi tilakseen viitisen vuotta myöhemmin, jolloin tilan asukkaaksi valittiin Matti Matinpoika Hasu.

Oulunsalon ja siten myös Varjakan kohdalla on säilynyt vain vähän tietoja koskien suuria katovuosia. Tiedetään, että oulunsalolaiset lainasivat viljaa Kempeleestä ja todennäköisesti myös Limingasta, jossa saatiin muita pitäjiä parempia satoja.

Väestön nopea väheneminen tarkoitti tietysti työvoimapulaa, vähentyneitä verotuloja ja köyhyyttä. Verot oli maksettava tilanmenetyksen uhalla, joten moni tilallinen otti velkaa selviytyäkseen. Toisinaan apuun tuli tienoon vaikutusvaltaisia: esimerkiksi Sarkkisen tilalta ainoana katovuosista elossa säilynyt täysi-ikäinen perillinen Hannu Matinpoika sai lainaa Oulun pormestari Gabriel Gråålta.

Katovuodet kurittivat tilojen omistajia kuitenkin sen verran vähän, että Oulunsalossa ainoastaan yhden tilan omistus siirtyi vanhan omistajasuvun ulkopuolelle. Nisius Kaakisen talo myytiin kempeleläiselle Jooseppi Joosepinpoika Junttilalle 350 kuparitaalerilla vuonna 1702. Tuona vuonna Oulunsalon henkikirjoihin oli merkitty 75 henkeä.

**

Uusi vuosisata alkoi venäläisen ylivallan ajalla vuosina 1714-1721. Nykyään nuo vuodet tunnetaan isonavihana.

Isonvihan juuret olivat suuressa Pohjan sodassa, joka oli alkanut talvella 1700. Siinä oli kyse Ruotsin suurvalta-asemasta. Sodan alkaessa vain 17-vuotias Kaarle XII halusi nujertaa Venäjän, mutta koki karvaan tappion Pultavan taistelussa, syvällä Ukrainassa kesällä 1709. Venäjää hallitsi tuolloin tsaari Pietari I, joka myös Pietari Suurena tunnetaan. Pultavan taistelu, joka oli suorastaan verilöyly, oli suuren Pohjan sodan ratkaiseva taistelu ja se päätti Ruotsin suurvaltakauden.

Tuolla sotaretkellä kuoli myös tuhansia suomalaisia sotilaita, mutta ennen kaikkea tappio Pultavassa tarkoitti sitä, että venäläisillä oli käytännössä vapaa pääsy Ruotsin itäiseen maakuntaan. Venäjän joukot suorastaan vyöryivät Suomenniemelle. Viimeinen vakava yritys pysäyttää venäläiset oli Pohjanmaalla Isonkyrön Napuen taistelussa helmikuussa 1714. Kerrotaan, että vielä keväällä Kyrönjoki suorastaan löyhkäsi ja sen pintaan nousi turvonneita ruumiita. Taistelun jälkeisenä talvena Isossakyrössä syntyi yli 20 aviotonta lasta, mikä kertoi venäläisten joukkojen moraalittomasta toimintatavasta.

Syksyllä 1714 myös Pohjois-Pohjanmaalla paettiin jo niin ripeästi kuin päästiin. Venäläiset olivat kuluttaneet kevään ja kesän vuonna 1714 murhaten, ryöstäen ja raiskaten Oulunsalossa. Syksyn koittaessa venäläiset jatkoivat veristä matkaansa Hailuotoon ja riehuivat siellä murhaten satoja ihmisiä kirveellä. Tämä 21. syyskuuta 1714 tapahtunut verityö tunnetaan nykyään nimellä murhaperjantai. Oulun kaupungista pakenemaan pääsivät porvarit, papit ja virkamiehet, pääosin Ruotsiin. Oulun raastuvassa päivättiin viimeinen pöytäkirja 8. syyskuuta 1714, ja siitä kahden kuukauden kuluttua venäläisjoukot olivatkin kaupungissa. Talven jälkeen Oulu oli poltettu. 

Väkeä pakeni myös Oulun ympäryskunnista, kuten Oulunsalosta. Helaset pakenivat merelle ja asettuivat Seittenkaaren saarelle, missä he viettivät seuraavat seitsemän vuotta. Todennäköisesti myös pienelle Malurin saarelle paettiin. On kuitenkin muistettava, että pakeneminen oli etuoikeus ihmisille, joilla oli varaa ja joita ei ollut sidottu maahan. Etenkin Oulun ympäryskunnissa väki jäi aloilleen, koska kuka muuten olisi hoitanut karjan ja viljelykset. Jotkut piiloutuivat lähelle, kuten Holstin talon mummo, joka pelastautui piiloutumalla tilan pellolla olevaan vanhaan kaivoon. Suurimman osan koteihinsa jääneiden kohtalo oli kuitenkin väkivaltainen ja raaka. Näin oulunsalolainen kestikievari Esko Juhonpoika Eskonsipo kuvaili näkemäänsä palattuaan keväällä 1716 Torniosta, jonne oli hän oli paennut venäläisiä:

“Venäläisten jäljiltä hengissä oli ainoastaan kourallinen tuttavia ja heidätkin oli kidutettu heikkokuntoisiksi. Hirvittävimmältä tuntui kuitenkin eräästä talosta ja sen pihamaalta tehty löytö. Pari pienokaista istui tuvan lattialla kylmissään, nälkiintyneinä ja tuvan lattialle jääneitä jyviä syömässä. Tuvassa oli myös pikkulasten ruumiita ja niitä oli vieläkin enemmän pihamaalla. Nämä luvultaan lähes kaksikymmentä ruumista oululaiset kaupunginpalvelija Israel Ervasti ja merimies Yrjö Yrjönpoika kävivät noutamassa ja hautaamassa Oulun kirkkomaahan.”

Maaliskuussa 1716 venäläiset kiduttivat talollinen Simo Ervastia, joka kidutuksen päätytyttyä paljasti rahakätkön, jossa oli kymmenen plootua, Ruotsin vallan aikaisia isoja kuparirahoja. Tämä ei kuitenkaan hyökkääjille riittänyt, vaan he kiduttivat Ervastia uudelleen – mistä hän ei enää sitten selvinnytkään. Samana keväänä venäläiset veivät leskivaimo Anna Juhontyttären, Joose Samulinpojan lesken Pirkon, talollisen Simo Muikun ja talollisen lesken Liisa Nauskan Oulunsalon Toukolaan kidutettaviksi. Kestikievari Esko Eskonsipo löysi nämäkin uhrit muutaman päivän kuluttua. Leskivaimo Anna ja leski Pirkko kituivat niin, että kuolivat vammoihinsa, talollinen Simo Muikku ja leski Liisa Nauska selvisivät miten kuten.

Silmittömän teurastuksen taustalla oli Pietari Suuren antama käsky tuhota Pohjois-Pohjanmaa. Alueelle oli ollut tarkoitus tehdä peninkulmittain eli useita kymmeniä kilometrejä leveää joutomaata, jotta Ruotsin armeijalla ei olisi ollut minkäänlaisia toimintaedellytyksiä.

Vuosisadan loppuun mennessä venäläisen ylivallan aikaa alettiin kutsua isoksivihaksi. Se oli kansan, rahvaan antama nimi äärimmäisen raa’alle ja julmalle miehitykselle. Vastoin joitakin käsityksiä isoviha ei ole suomalaiskansallisen historiankirjoituksen luoma käsite. Kuinka ajanjakso, jonka yksi hirvittävimpiä piirteitä oli orjien, myös lasten ja teini-ikäisten, ryöstäminen millään voisikaan saada nimensä salonkiväeltä – heistä kun useimmat onnistuivat pakenemaan.

Tiedetään, että Oulusta noin viisi prosenttia, joista suurin osa oli lapsia, vietiin orjiksi Venäjälle. Yksi heistä oli Kristoffer Mikkelinpoika Toppelius, joka onnistui palaamaan kotiinsa vuosien jälkeen. Kristoffer Toppelius oli Zacharias Topeliuksen isän isoisä – ja aihe pojanpojanpoikansa myöhemmin Lukemista lapsille -kokoelmassa julkaistuun Koivu ja tähti -satuun. Kokoelma julkaistiin vuonna 1893.

**

Ihmisten elämää ei myllännyt ainoastaan sota, vaan myös maankäyttöä uudistettiin. Isojako alkoi Oulunsalossa 1700-luvun puolenvälin jälkeen. Vuosina 1757-1786 jaettiin pellot ja niityt, metsien osalta isojako jatkui aina 1900-luvulle saakka.

Isojako oli maanjakotoimitus, jolla korvattiin vanha sarkajako. Voitaneen puhua eräänlaisesta maankäytön keskittämisestä: talojen kapeat ja hajallaan sijaitsevat peltosarat haluttiin jakaa harvemmiksi ja isommiksi lohkoiksi. Isojaolla haluttiin myös puuttua ns. vainiopakon aiheuttamiin ongelmiin. Koska talojen pelto-omistukset oli jaettu kapeisiin sarkoihin useille vainioille, oli kunkin vainion työt tehtävä yhtä aikaa, ettei olisi vahingoitettu naapurin saraa esimerkiksi kulkemalla sen yli.

Kuten suurilla uudistuksilla yleensä, myös isojaolla oli oma poliittinen taustansa. Ruotsi oli menettänyt suuressa Pohjan sodassa Venäjälle Liivinmaan, joka oli toiminut Ruotsin valtakunnan vilja-aittana. Sen menetys sekä maan kasvava väkiluku pakottivat miettimään uusia, tehokkaampia maankäyttötapoja.

Varjakan niemessä eli mantereen puolella oli Varjakka-niminen tila jo vuoden 1762 isojakokartassa, vaikka sen perustamisvuoden sanotaan olleen 1775. Tällä tilalla oli myös kookas päärakennus ainakin jo vuonna 1785, joka sijaitsi nykyisen pihapiirin kaakkoislaidalla niin, että rakennuksen pääty antoi merelle. Tuolloin rakennus myös merkittiin merimerkiksi Henrik Wacklinin merikarttaan. 1800-luvun alussa tilan isäntänä oli Jaakko Eerikinpoika Warjakka. Lisäksi Muikun tilalla oleva Antti Sarkkisen mäkitupa nimettiin uudistilaksi.

1800-luvun puolivälissä tila siirtyi Franzénin suvun omistukseen ja vuonna 1871 Frans Johan Franzén vuokrasi tilan Oulun läänin pahatapaisten poikien kasvatuslaitosta varten. Tilalla oli kaksikerroksinen päärakennus, jossa oli kymmenen huonetta. Lisäksi tilalla oli kaksi makasiinia, pieni navetta ja nelihuoneinen sivurakennus. Kasvatuslaitos toimi Varjakassa vuoteen 1880 saakka, jolloin tulipalo tuhosi tilan rakennukset. 

Jo ennen mantereen puoleisen Varjakan hankintaa F. J. Franzén oli hankkinut itselleen niin ikään mantereella, Ervastinkylässä, sijainneen Kosusen tilan vuonna 1842. Kauppaan kuului myös Varjakan saari, jonne Franzén rakennutti kartanon, jossa hän perheineen asui aluksi kesäisin ja vuodesta 1875 lähtien vakituisesti ympäri vuoden. 

Vuodesta 1869 lähtien saaren kartanoa isännöi Frans Johan Ferdinand Franzén, F.J. Franzénin vuonna 1845 syntynyt poika. Vuotta ennen hänen kuolemaansa Varjakan isännäksi astui Georg Gustaf eli Jori Franzén vuonna 1883. Jori Franzén oli merikapteeni ja maanviljelijä – ja tuolloin vielä vanhapoika, jonka huushollia hoitivat hänen äitinsä ja emäntäpiika. 

Laivavarvi

Jo ennen kuin Hans Erik Kela (Kelahaara), joka myöhemmin myös Kelan Erkkinä tunnettiin, oli syntynyt, oli Varjakasta laskettu viimeinen purjealus vesille. Parkki Salo, joka oli kooltaan kaikkein suurin Varjakassa rakennetuista purjelaivoista, laskettiin vesille vuonna 1862 ja oli kaiken kaikkiaan viides Varjakan laivavarvilla rakennetuista purjelaivoista. Kun Salo otti suunnan maailman merille, sen kannella seisoi myös  15-vuotias Jori Franzén.

Vaan ei Erkki Kela nähnyt Varjakassa vieraillutta höyrylaivaakaan. Ei ainakaan niin, että hän siitä mitään muistaisi. Pikisaaressa, Oulun Konepaja Oy:n rakentama höyrylaiva Wilho nimittäin teki neitsytmatkansa Varjakkaan elokuun lopussa, sen 29. päivänä vuonna 1878. Kesäkuun 25. päivä syntynyt Erkki-vauva oli tuolloin vain kolme kuukautta vanha – tai nuori – eikä tiennyt hienosta neitsytmatkasta saati F.J. Franzénin sen kunniaksi järjestämistä kesteistä yhtään mitään. Franzén kutsui saareen vieraita mielellään. Eräänä juhannuksena hänen vieraanvaraisuudestaan sai nauttia ainakin Candelinien kuulun kauppahuoneen tytär Ester, joka myöhemmin vanhemmalla iällään muisteli lämmöllä Varjakan juhannusjuhlia, joihin Franzén oli järjestänyt kyydin hinaaja Kokolla.

Wilho oli konepajan toinen valmistama höyrylaiva. Ensimmäinen oli nimeltään Alku, jonka puinen kaimalaiva oli valmistunut vuonna 1856 Varjakan laivavarvilla, jonka oululainen laivanvarustaja ja kauppias Frans Johan Franzén oli perustanut vuonna 1842 tekemiensä maakauppojen jälkeen. Tämän mantereella sijaitsevan Kosusen tilan lisäksi kauppaan kuului myös Vähä-Varjakan saari eli Ulkovarjakka, jonka nimi vakiintui myöhemmin Varjakaksi. Kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1852 samainen F.J. Franzén perusti Varjakan saaren etelärannalle laivaveistämön ja hursti- eli säkkikangastehtaan. Laivaveistämö muodostui kahdesta pitkänomaisesta kasarmista. Toisessa niistä säilytettiin purjelaivan köliksi tarkoitettua jättiläismäistä vanhaa emäpuuta.

Laivavarvin toiminta alkoi sotaisissa merkeissä. Venäjä oli nimittäin alkanut pyrkiä laajentumaan ja se oli esittänyt uhkavaatimuksen, että tsaari Nikolai I oli tunnustettava Osmanien valtakunnan eli Turkin ortodoksikristittyjen ylimmäksi suojelijaksi. Turkki ei siihen suostunut ja vastatoimena Venäjä valtasi Moldovan ja Valakian ruhtinaskunnat kesällä 1843. Turkki vastasi julistamalla sodan lokakuussa, ja liittolaisiksi se sai Ranskan, Sardinian ja Englannin, jotka antoivat oman sodanjulistuksensa maaliskuussa 1854.

Liittoutuneet hyökkäsivät Ouluun alkukesästä 1854, kaksi vuotta Varjakan laivatelakan perustamisen jälkeen. Neljän englantilaisen sotalaivan osasto saapui Pohjanlahdelle etsimään venäläisten varustuksia, joita Tukholmasta saadun tiedustelutiedon mukaan oli linnoitus ja 12 000 miehen armeija. Todellisuudessa Oulussa oli alle 30 hengen kasakkaosasto, joka sekin hylkäsi Limingantullin asemapaikkansa, kun kaupungin asukkaat sitä pyysivät.

**

Toukokuun 30. päivä vuonna 1854 Raahesta nähtiin nousevan savua. Taivasta tavoittelevat roihut olivat peräisin terva- ja puutavaravarastoista sekä kymmenestä aluksesta, jotka englantilaiset olivat sytyttäneet palamaan, koska he olivat epäilleet niitä tykkiveneiksi. Seuraavana päivänä tämä englantilainen sotalaivaosasto ilmestyi Oulun rannalta näkyvään horisonttiin.

Kaupunkilaiset alkoivat paeta, mutta koska tuolloin purjehtiminen oli hidasta, aikaa karistaa kaupungin tomut jaloista oli hyvin. Seilattuaan Kellon edustalle englantilaiset kaappasivat neljä tervajahtia miehistöineen sekä yhden kuunarin, jonka miehistö ehti paeta. Kaikki neljä tervajahtia poltettiin.

Kun vihollisalukset ankkuroituivat Toppilan redille iltakymmenen aikaan, nähtiin, että englantilaiset olivat saapuneet kahdella höyryfregatilla ja kahdella höyrykorvetilla. Läänin kuvernööri Alexander Lavonius ja Oulun porvaristo lähettivät lähetystön pyytämään Oulun säästämistä. Laivojen päällikkö, kontra-amiraali  Honway Plumridge vastasi englanniksi ja ruotsiksi annetulla julistuksella, joka julkaistiin myös Suomettaressa 23. kesäkuuta 1854.

“Englantilainen Amiraali ei tahdo hätyyttää eikä tehdä pahaa yksityisille ihmisille ja heidän omaisuudellensa. Hän aikoo waan häwittää warustuksia, puolustusneuwoja, laiwoja, laiwain ainekaluja ja Wenäjän keisarin omaisuutta. Niin kauwan kuin asujamet owat rauhallisesti huoneissansa pitää heidän nauttia suojelusta, mutta jos he auttawat Wenäjän joukkoja, kohdellaan heitä niinkuin wihollisia ainakin. Englantilainen Amiraali haluaapi että waimo-ihmiset ja lapset wiedään kaupungista pois.”

Julistuksen antamisen jälkeen päällikkö sanoi, että hävitys alkaa kymmenen minuutin kuluttua. Ja niin laivoista lähti kolmisenkymmentä venettä, jotka kantoivat yhteensä yli 500 miestä. Suurin osa laivoista suuntasi kohti kaupunkia ja Toppilaa, oululaiset kokoontuivat sankoin joukoin Pokkitörmälle seuraamaan vihollisen rantautumista.

Kaksi laivoista lähti kohti Varjakkaa, missä hyökkääjät polttivat Varjakan tuoreella laivavarvilla rakenteilla olleen purjelaivan, jonka rakentamisvuodeksi on merkitty 1847. Itse laivavarvi jäi kuitenkin polttamatta.

Samana yönä kun hyökkääjät vierailivat Varjakassa, he tuhosivat myös Pikisaaren, Kokkosaaren, Korkeasaaren ja Vasikkasaaren laivavarvit, satamalaiturit ja niissä olleet laivat. Hyökkääjät polttivat myös Toppilan tervahovin eli tervavarastoalueen ja suurimman osan rantamakasiineista. Oli ehtinyt kulua vain muutama hassu päivä siitä, kun Oulussa oli tähystelty Raahesta nousevaa savua, kun Valkea kaupunki oli itse liekeissä. Tyrnävälle hyökkäystä turvaan viety Margaretha Ahola muisteli myöhemmin sanomalehti Kalevan haastattelussa vuonna 1939, että: “Tyrnävän miehet tähystelivät Ouluun päin saadakseen selville, poltettiinko Oulu”. Ja tähysteltävää olikin riittänyt, sillä Oulusta oli noussut sankka, hyvin musta savu englantilaisten sytyttämästä tervahovista.

Oululaiset olivat varautuneet hyökkäykseen poistamalla Oulun edustan meriväylältä merimerkit englantilaisten hyökkäyksen vaikeuttamiseksi. Kaupunkiin rantautuminen oli hankalaa, koska väylä oli karikkoinen ja mutkainen. Englantilaiset olivat  kuitenkin ottaneet vangeikseen paikallisia merimiehiä, joista yksi, nimeltään Ananias Michelsson, oli vapaaehtoisesti opastanut hyökkääjät Ouluun. Myöhemmin Oulun Wiikko-Sanomat raportoi hänen hirttäytyneen Ruotsissa. Englantilaiset hyökkääjät poistuivat Oulun edustalta helluntaisunnuntaina, 4. kesäkuuta, räntäsateen saattelemana. He jättivät jälkeensä kaupungin laskelmien mukaan 380 969 ruplan ja 98 kopeekan tuhot. Oulun kauppalaivasto supistui muutamaan alukseen, satamissa oli poltettu 18 laivaa ja sadat merimiehet ja satamatyöläiset jäivät vaille työtä. 

**

Krimin sodan Varjakkaan loiskuneet mainingit eivät kuitenkaan lannistaneet Franzénia, vaan laivanrakennus jatkui ja oli osa yleistä Oolannin sodan jälkeistä puualusten rakennustoiminnan kukoistusta. Oulun ja Iin välisellä rannikkokaistaleella oli yhteensä yhdeksän telakkaa ja Suomen länsirannikon kaupunkien veistämöissä työskenteli yhteensä 2 300 kirvesmiestä. Vuonna 1865 kauppalaivasto oli jo puolet suurempi kuin ennen Krimin sotaa. Tähän vaikutti esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissota, joka paransi merenkulun suhdanteita 1860-luvun alussa. Kotimaassa puolestaan yleinen edistys eli höyrykäyttöisten sahojen tulo ja rautateiden synty vilkastutti satamakaupunkeja.

Krimin sodan jälkeen laivanrakennushankkeita suunnattiin aktiivisesti erityisesti Ouluun ja Poriin, koska sota oli aiheuttanut pahoja tuhoja alueilla. Suomen silloinen kenraalikuvernööri FR. W.R. Berg ohjasi nimenomaan Ouluun ja Poriin klipperien, tykkiveneiden ja korvettien rakennushankkeita.

Oulusta tilattiin vuonna 1859 ainakin yksi korvetti, joka oli uppoumaltaan 2 155 tonnia. Laivan pituus oli 66,3 metriä, leveys 12,1 ja syväys kuusi metriä. Korvetti rakennettiin männystä ja tammesta ja sen takilassa oli kolme mastoa, joissa oli kahvelipurjeet raakapurjeiden lisäksi. Nimekseen korvetti sai Varjag ja vuonna 1862 se purjehti Kronstadtiin, missä siihen asennettiin tykit ja höyrykone. Varjag palveli Venäjän laivastossa vuoteen 1887 saakka. Varjagin tilaus luonnollisestikin nostatti Oulussa odotuksia uusista sotalaivatilauksista, mutta sellaisia ei enää jostain syystä saatu, vaikka laivaston johto oli ollut kaikin puolin tyytyväinen Varjagiin.

**

Ensimmäinen Varjakassa rakennettu alus, nimeltään Alku, laskettiin vesille vuonna 1856. Alku oli pieni kuunari, jonka vetoisuus oli 26 lästiä (yksi lästi on vajaa 2 500 kg), pituus 64 ja leveys 18 jalkaa. Seuraavana vuonna vesille laskettiin parkit nimiltään Franzén ja Suomi, jotka olivat Alkua suurempia. Molemmat olivat 134 jalkaa pitkiä, 33 jalkaa leveitä ja 250 lästin vetoisia. Vuonna 1859 valmistui Franzénia ja Suomea 20 jalkaa pitempi ja 313 lästin vetoinen parkki Warjakka. Varjakan varvin viimeiseksi laivaksi jäi vuonna 1862 valmistunut parkki Salo, joka oli siihen asti suurin sekä Varjakassa että Suomessa valmistetuista laivoista. Salon uppouma oli 392 lästiä ja se oli 170 jalkaa pitkä. Kolmimastoinen parkkilaiva oli pohjoisten kauppalaivastojen tärkein laivatyyppi 1800-luvulla, kuunari taas tarkoitti kaksimastoista laivaa.

Varjakasta nämä laivat lähtivät maailmalle, sillä ne oli varustettu kauppahuoneen meriliikennettä varten. Kaikki laivat oli tarkoitettu valtameriliikenteeseen pois lukien Alku, joka seilasi lähes ainoastaan Itämerellä käyden välillä Lyypekin, Pietarin ja Tukholman satamissa. Franzén puolestaan purjehti pääasiassa Englannin vesillä, mutta kävipä se ainakin kerran myös Odessassa ja Konstantinopolissa. Seilatessaan Panamassa vuonna 1868 Franzén vaurioitui ja se hinattiin Floridaan, missä se todettiin korjauskelvottomaksi. Parkki Suomi haaksirikkoutui joulukuussa 1860 Antwerpenin edustalla. Sama kohtalo oli Varjakalla, joka ehti purjehtia aina Länsi- ja Itä-Intiaa myöten ennen kuin kuin se haaksirikkoutui helmikuussa 1870 Port Saidin edustalla. Salo puolestaan seilasi niin Välimeren, Amerikan ja Länsi-Euroopan vesillä ennen kuin se vaurioitui myrskyssä vuonna 1877, minkä jälkeen se myytiin Ranskan Le Havreen.

Laivanrakennus ei missään nimessä ollut halpaa tai helppoa hommaa. Laivapuut voitiin hankkia telakalle hyvinkin pitkän matkan päästä, kuten Viitasaarelta ja Iisalmesta, jolloin puut kuljetettiin hankalasti maanteitse tai Pudasjärveltä Iijokea pitkin uittamalla. Rautaa sai Oulusta, mutta esimerkiksi ankkurit ja kettingit tuotatettiin Englannista. Purjeet ja köydet hankittiin Venäjältä. Ja toki laivanrakentajille maksettiin myös palkkaa. Esimerkiksi vuonna 1857 valmistunut parkkilaiva Franzén maksoi lähes 33 000 ruplaa.

**

Laivanrakennus oli Venäjän vallan aikana keskittynyt Oulun seudulle sekä Raaheen, ja se oli merkittävä elinkeino 1800-luvulla. Sen kannattavuus perustui muun muassa suomalaisten merimiesten alhaisiin palkkoihin. Tämä kehitys kuitenkin katkesi 1880-luvulla kun höyrylaivat alkoivat laskea hintoja. Höyrykoneiden tekninen kehitys nousi tasolle, jolla niiden käyttö laivojen voimalähteenä kannatti, ja tämä oli lopulta viimeinen naula Varjakan laivavarvin toiminnalle. Purjelaivojen valmistus loppui, mutta varvia käytettiin laivojen korjauspaikkana kunnes se purettiin vuonna 1919.

Kamppailu höyry- ja purjealusten välillä kesti kuitenkin pitkään, liki vuosisadan. Ensimmäiset höyrykoneet asennettiin laivoihin 1800-luvun alussa. Ensimmäinen valtamerimatkan tehnyt höyrylaiva oli SS Phoneix, joka seilasi kesäkuussa 1809 New Yorkista Philadelphiaan. Maailman merivallalla Britannialla kesti 1880-luvulle saakka, että sen höyrytonnisto ylitti purjelaivatonniston. Höyrykoneiden ylivalta toteutui 1870-luvulla, jolloin kehitettiin kaksisylinterinen compound-höyrykone, joka vähensi kivihiilen tarvetta. Näin höyryn paisunta tapahtui kahdessa vaiheessa, höyryn energia saatiin käytettyä paremmin ja hyötysuhde korkeammaksi. Säännöllinen höyrylaivaliikenne Atlantin yli alkoi vuonna 1838. Myös raudan ja myöhemmin teräksen yleistyminen laivojen rakennusmateriaalina vaikutti merenkulun kehitykseen. Puu vaihtui teräkseen, koska 1800-luvun loppupuolella konvertteritekniikan uudet innovaatiot laskivat tuotantokustannuksia.

Varjakan laivavarvin lyhyt eli noin kuusi vuotta kestänyt toiminta ajoittui purjelaivakauden loppuun ja pohjalaisen laivanrakennusperinteen viimeiseen, Krimin sodan jälkeiseen kukoistuskauteen. Vuonna 1860 Oulussa oli Suomen suurin kauppalaivasto, ja kaupungin merkittävin laivaveistämö oli yli 40 merikapteenin, virkamiehen ja kauppiaan vuonna 1856 perustama Pateniemen telakka. Pateniemen veistämön toiminta jatkui siihen saakka, kunnes alueelle perustettiin saha.

**

Varjakan laivavarvi vaikutti Varjakassa ja Oulunsalossa erityisesti työllistäjänä. 1800-luvun puolivälin jälkeen Oulunsaloon oli tullut niin sanottua irtainta väestöä, joka työllistyi lähinnä kylvö- ja sadonkorjuukautena. Heille Varjakan laivavarvi tarjosi lisää tuloja maatalouden kausityön lisäksi. Erityisesti vuosina 1856-1857, jolloin oli kato, Varjakan telakka työllisti useita juuri toimeentulon kynnyksellä kamppailevaa ihmistä. Työllistäminen kevensi seurakunnan vastuuta köyhäinhoidosta.

Tuolloin köyhän kuului olla kunniallinen ja nöyrä, kunnollinen köyhä. Oulun Wiikko-Sanomissa puitiin Oulunsalon köyhäintilannetta 5. tammikuuta 1856 kertomalla, että pitäjän tila oli muihin naapuriseurakuntiin verrattuna sangen hyvä: Oulunsalo oli järjestänyt vaivaishoitonsa, eräänlaisen toimeentulotuen edeltäjän, niin, että kiertäviä kerjäläisiä ei Oulunsalossa nähty lainkaan. Lehti kuitenkin evästi, “ett’ ei kowin herkät olla awun annossa; täytyy hywin tarkasti tutkia kutka owat sen tarpeessa; laiskalle ja juopolle on apu usein vahingoksi. Sillä moni saattaisi heittäytyä huolettomuuteen ja juoppouteen ja aiwan kokonaan waiwaishoidon nojaan, jos liika anteliaat oltaisiin”.

Reilun vuoden kuluttua, 21. helmikuuta 1857 lehti raportoi, kuinka Oulunsalon seurakunnassa edellisvuonna vaivaisapua hakeneet eivät sitä sinä vuonna hakeneet, vaikka elettiin katovuotta. Lehden mukaan nimenomaan seurakunnan pohjoispäässä – eli Varjakassa – asuvat olivat olleet erityisen haavoittuvaisia katovuoden seurauksille, mutta apu oli löytynyt Franzénin Varjakkaan rakentamasta laivavarvista.

“Sillä mainitulla warwipaikalla on tekeillä kaksi laiwaa, ja siellä on muutakin työtä, niin että joka on ahkera eikä tahdo laiskuudessaa päiwiään tuhlata, sille on tarjolla mainitussa paikassa työtä ja ruokaa. Hra F:nin hywä sydän ja armeliaisuus on pelastanut tämän talwen ajalla monta onnetonta nälkää näkemästä, kun antaa työtä ja ulottuwan päiwä-palkan kaikille, jotka haluawat työhön mennä ja siinä olla ahkerat; mutta ‘laiskan leipää’ ei sielläkään sanota olewan. — Melkeen uskaltanen sanoa, että tahallaan täällä terweet ja työhön kykenewät joukkoineen puutetta kärsiwät; ja joka sitä kärsii, niin hälle sanon: menköön työhön Wähään Warjakkaan ja olkoon ahkera, niin warmaankaan ei nälkä ahdistele!”

Oulunsalon niin sanotut kausityöttömät eivät kuitenkaan yksin pystyneet tyydyttämään Varjakan telakan työvoimatarvetta. Niinpä työväkeä saapui Varjakkaan eteläistä Suomea myöten. Ruotsinkieliseltä Etelä-Pohjanmaalta Varjakkaan saapui erityisesti timpereitä, Oulusta puolestaan Varjakasta töitä hakivat sepät.

Siitä huolimatta, että Oulunsalossa suhtauduttiin Varjakan laivavarviin myönteisesti juurikin sen työllistävyyden takia, paikkakunnalle muualta saapuneita työntekijöitä ei toivotettu ainakaan lämpimästi tervetulleeksi. Seurakunnan kappelikokous päätti joulukuussa 1856 huomauttaa Franzénia siitä, että hän oli pestannut Varjakkaan tuntematonta väkeä ilman, että heistä olisi tehty asiaankuuluva ilmoitus seurakunnan papille. Huolena oli tietysti se, että vaivaishoidon kustannukset kasvavat jos muuttoliikettä ei millään lailla kontrolloida. Paikkakunnalle muuttaneita uusia työntekijöitä nimitettiinkin variksiksi. Myöhemmin tämä pelko osoittautui aiheettomaksi, koska kilpailua työvoimasta ei laivavarvin ja talollisten välille syntynyt.

**

Laivavarvilla oli myös muita yhteiskunnallisia merkityksiä, sillä Franzén perusti omalla kustannuksellaan telakalle kirjaston ja pyhäkoulun keväällä 1861. Opettaja oli laivavarvilla työskentelevä rakennusmestari Ferdinand Petterson, joka opetti koululaisille lukemista, laskentoa, piirustusta ja uskontoa. Opetusta annettiin jopa hieman enemmän kuin monessa muussa 1800-luvun puolivälissä syntyneessä pyhäkoulussa. Lisäksi opetus oli maksutonta ja sitä annettiin suomeksi. Tarjolla oli myös ammatillista koulutusta eräänlaisena nykyistä oppisopimuskoulutusta vastaavassa muodossa. Laivavarvilla koulutettiin kirvesmiehiä niin aikuisista miehistä kuin nuorista poikasistakin. Koulutus toteutettiin mestarin johdolla harjoitteluna ja käytännön opetuksena. Koulutus oli ollut Franzénin toive, siitäkin huolimatta, että  ammattitaitoisesta väestä ei ollut telakalla pulaa, minkä takia koulutuksen tulokset tuppasivat jäämään keskeneräisiksi. Esimerkiksi marraskuussa 1861 Varjakkaan muutti puolenkymmentä renkiä kirvesmiesoppiin. Asiasta kertova Oulun Wiikko-Sanomat raportoi renkien muuttaneen Varjakkaan Salosta, joka todennäköisesti tarkoitti Oulunsaloa.  

Franzénin perustama kirjasto ajoittuu samaan aikaan ensimmäisten maaseutukirjastojen kanssa. Kirjastosta lainaaminen oli maksutonta, joka ei vielä 1800-luvulla ollut tavallista. Kirjaston kirjakokoelmasta ei ole säilynyt tietoa, mutta se lienee sisältänyt ajan tavan mukaisesti uskonnollista ja valistavaa kirjallisuutta suomen kielellä. Franzén edisti työläisten tulevaisuuden hyvinvointia myös perustamalla eräänlaisen eläkekassan, johon vanhemmat työntekijät saivat halutessaan sijoittaa päiväpalkastaan viisi kopeekkaa.

Varjakan saarella arvostettiin ahkeruutta ja raitista, kunnollista elämää, jonka eteen kauppaneuvos Franzén teki parhaansa. Alkoholi oli yksi suurista ihmiselon pilaajista, joten Varjakassa ei ollut krouvia. Pyhäkoulun katsottiin hyödyttävän yhteisöä erinomaisesti. Oulun Wiikko-Sanomissa Varjakasta kirjoitettiin 28. joulukuuta 1861 seuraavasti: “Siweys kaswaa hiljaisuudessa wähitellen meidänkin saarellamme. Juoppous ja muut pahat tawat wähenewät. Tästä näkee ei turhaan menewän sunnuntaikoulunkaan toimen, joka on hywä esimerkki muillekin tämänlaisille paikoille. Woisi olla moni, joka haluaisi oppia jotain siwistyksen wälikappaletta paremmin kuin tuota pimeyden juomaa.”

Hyväntekeväisyydestään huolimatta F.J. Franzén tiesi arvonsa. Yksi tapa näyttää yhteiskunnallista asemaansa ja varallisuuttaan oli matkustaa näyttävästi. Missään nimessä arvoisa kauppaneuvos – tai komesrooti, kuten tuolloin murteellisesti sanottiin – ei soutanut veneellä tai ohjastanut hevosia itse. F.J. Franzén kulki kaupungissa asioillaaan isolla veneellä, jossa oli mukana kaksi renkiä ja konttoristi. Tosin veneessäkään Franzén ei antanut palvelusväkensä unohtaa, kuka oli kapteeni, vaan piti itse perää ja tarvittaessa jopa meloi. Myös sen verran tämä kuolemansa jälkeen komerovainaaksi nimetty kauppaneuvos piti jöötä, että soutaminen tapahtui tahdissa.

**

Vuonna 1883 F.J. Franzénin poika Georg Gustaf eli Jori Franzén osti Varjakan tilat sekä saaressa että mantereella ja jäi viimeiseksi tiloja hallinnoineeksi Franzéniksi. Komerovainaan pojalla, “Ransseenin kapteenilla” oli nostokölivene, jolla hän sekä soutaen että purjehtien kulki kaupungissa asioillaan. Varjakan ja Oulun väliset vedet lienee Franzénille kevyttä purjehdittavaa, olihan hän lähtenyt maailman merille Varjakassa viimeisenä valmistuneen laivan eli Salon kannella vasta 15-vuotiaana. Myöhemmin hän purjehti jungmannina myös Varjakka-laivassa sekä aliperämiehenä jälleen Salossa. Vuonna 1868 hän suoritti Oulun merikoulussa perämiehen tutkinnon, minkä jälkeen hän purjehti jälleen Salon perämiehenä vuosina 1868-1870. Vuonna 1871 Franzén suoritti kapteenitutkinnon ja sai myös laivaporvarin oikeudet.

Jori Franzén oli kokenut merimies, joka oli purjehtinut isänsä laivoilla työskennellen kaikilla merimiesasteilla, paitsi kapteenina – tutkinnostaan huolimatta. Jori Franzén seilasi niin Itämerellä kuin Välimerellä, ja kiersi Hyväntoivonniemen jatkaen purjehdusta Intian vesille vierailemaan Bombayn, Kalkutan ja Rangonin satamiin. Franzén purjehti myös Atlantin poikki ja näki sen vastarannalla niin New Yorkin kuin myös Havannan. Kauppatoiminta ei Franzénia kiinnostanut ja niin suvun kauppahuone meni ensimmäisen kerran konkurssiin vuonna 1870 ja toisen kerran vuonna 1875. Konkurssit lienevät ohjanneet Franzénin mielenkiinnon maanviljelyyn ja kalastukseen. Lisäksi hän oli kiinnostunut hevosten kasvatuksesta ja hänet myös tunnettiin huimapäisenä hevosmiehenä. Kun meri sai syysjäänsä, Jori Franzén oli ensimmäisenä kiitämässä hevosen kanssa jäätä pitkin vastarannalle.

Jori Franzén oli kenties myös ainoa varjakkalainen, joka osallistui purjehduskilpailuihin. Kun vuonna 1881 perustettu Oulun purjehdusseura järjesti ensimmäiset purjehduskilpailunsa 2. heinäkuuta vuonna 1882, Jori Franzén voitti ensimmäisen palkinnon paatillaan nimeltään Silahka. Atte Kalajoen mukaan Silahka-nimi kuvaa hyvin Jori Franzénia, joka oli leikkisä, huumorintajuinen, sekä elämäntyyliltään vaatimaton ja käytökseltään kansanomainen.

**

Erkki Kela oli syntynyt Oulunsalossa Matti-isälleen ja Jenni-äidilleen. Erkki Kelan isä oli hevoskauppias, jolla oli pihapiirissään oma talli. Pelkkä hevoskauppa ei tuolloin ahkeraakaan yrittäjää elättänyt, joten Matti Kelan tuoterosterissa oli myös heiniä ja halkoja, joita hän myi etenkin kaupungissa asuville ihmisille. Matti Kelan veljet menestyivät häntä ainakin hieman paremmin, vaikka suoranaista puutetta perhe tuskin kärsi, ainakaan tuolle ajalle tavanomaista enempää.

Eräänä päivänä Kelan talo sai arvovaltaisen vierailijan. Itse kapteeni Jori Franzén saapui pistäytymään, koska hän tarvitsi lainaksi hevosia: kapteenin karjatilalta olivat heinät loppuneet ja hän tarvitsi hevosia hakeakseen heiniä toisesta pitäjästä. Tuona päivänä Erkki Kelan lapsuusvuodet saivat täysin uuden suunnan. Tuolloin viisivuotias Erkki Kela ei arvovaltaista vierasta ujostellut, päinvastoin. Tämä vallan tuppautui Franzénin kapteenin lähelle, pulisi pikkupojan pulinoitaan ja pian jo veti kapteenin kanssa sormikoukkua. Merikapteeni Franzén mieltyi tähän vilkkaaseen pikkupoikaan – ja pyysi Erkin isältä Matti Kelalta lupaa ottaa pikku-Erkki kasvattipojakseen. Pieni Erkki Kela kuuli keskustelun ja sanoi haluavansa lähteä. Kun kapteeni vielä lupaili Erkin pääsevän kouluun, taipuivat tämän vanhemmat antamaan viisivuotiaansa kasvattilapseksi saareen. Päätökseen vaikutti toive saada ainakin yhdelle lapsistaan jotain parempaa.

Saaren kartanossa Erkki Kela otettiin hyvin vastaan. Aluksi hän oli ikävöinyt kotiinsa, mutta tilan emäntäpiika oli helpottanut ikävää paistamalla pannukakkuja ja voitelemalla leivän päälle paksun kerroksen voita. Olipa Erkki-poika päässyt nukkumaan tämän viereenkin, kun ikävän itku oli pienen pojan illalla yllättänyt.

Erkki Kela alkoi kotiutua saareen ja oli avuksi kaikenlaisten askareiden hoitamisessa. Koska kapteenin kartano oli iso rakennus, puita sai kantaa niin paljon kuin vain jaksoi. Erkki Kela pääsi myös heinänhakumatkalle – vaikka oli silloin vielä niin pieni, ettei itse päässyt heinähäkin päälle. Rengit auttoivat hänet kuorman päälle ja saipa Erkki Kela jopa ohjastaa kuormaa vetäviä hevosia. Kouluun Erkki Kela ei kuitenkaan lupauksista huolimatta päässyt, mutta oppi kuitenkin lukemaan kapteenin ja emäntäpiian opastamana. Todennäköisesti hän oppi myös kirjoittamaan, mutta laskutaito jäi päässä, ei paperilla, toimitettavaksi. Iän myötä vastuu erilaisista askareista kasvoi: Puut ja vedet piti kantaa, talvisin täytyi luoda lumet ja lakaista portaat, kesät puolestaan kuluivat paimenessa.

Mantereella sijaitsevaan kotiinsa Erkki Kela pääsi vierailulle vain harvoin, mutta iän lähetessä kymmentä hän kelpasi soutajaksi, kun Jori Franzén lähti käymään Oulussa asioilla. Myöhemmin Erkki Kelan tytär Iines Kela, (myöh. Myllyoja) oli sitä mieltä, että juuri noiden soutureissujen takia hänen isällään oli suuret kädet.

Toisinaan Jori Franzénin tapaamiset muiden herrojen kanssa Susiteetissa venyivät, ja pieni Erkki Kela joutui odottamaan isäntäänsä rannassa tuntikaupalla. Joskus Franzén kävi tuomassa Erkki Kelalle evästä, jotta tämä jaksoi odottaa. Laiturissa vartova, yksinäinen pikkupoika oli myös helppo kohde kaupunkilaispoikien kiusattavaksi. Erään kerran Erkki Kela joutui tökkimään veneen airolla paikalle pölähtäneitä katupoikia, jotka olivat nakelleet Erkki Kelaa kivillä ja yrittäneet väkisin nousta veneeseen. Kerran paluumatkalla myrsky yllätti Franzénin ja Erkki Kelan, ja he joutuivat kamppailemaan tunteja ennen kuin pääsivät kotisatamaan.

Vaikka Erkki Kela oli ollut varsin tyytyväinen oloihinsa, hän tunsi olonsa kuitenkin yksinäiseksi, sillä saaressa hänellä ei ollut ollut ikäistään seuraa. Niinpä erään sunnuntaivierailun aikana, kun päivä oli kulunut sisarustensa kanssa iloisesti puukkotikkaa heittäessä sekä pelatessa hevosenhäntäjouhista ja nahkakaarista kootulla karttupallolla, 12-vuotias Erkki Kela ilmoitti jäävänsä kotiin.

Erkki Kelan Aappo-veli meni ja ilmoitti asian ja se oli sillä selvä. Myöhemmin Erkki Kela työskenteli kirvesmiehenä Varjakan saaressa Uleå Oy:n palveluksessa, kalastajana ja lisäksi hänet tunnettiin taitavana saarnaajana.

Varjakan saha perustetaan

Ennen vuonna 1912 perustettua Ab Uleå Oy:tä, eli Oulu-yhtiötä, joka työllisti Erkki Kelan lisäksi monta muuta varjakkalaista ja jonka aikana Varjakan saha kasvoi Pohjoismaiden suurimmaksi, Varjakassa toimi vuonna 1900 toimintansa aloittanut saha, jonka oli perustanut Varjakka Trävaru Aktiebolaget. Varjakan sahan perustamisessa näkyy Oulun seudun sahateollisuuden tyypilliset piirteet, kuten omistajien porvaritausta ja sahan sijoittuminen rannikolle. 

Useimmat sahoihin sijoittaneet oululaiset kauppiaat luopuivat sahaosuuksistaan, kun puisten purjelaivojen valmistus päättyi, mutta osa suurimmista kauppahuoneista käänsi katseensa höyrysahoihin. Pateniemen lisäksi kaksi seuraavaa suursahaa rakennettiin entisten laivaveistämöiden alueelle. Ensimmäinen niistä oli vuonna 1875 käynnistynyt Korkeasaaren saha. Siinä osakkaina olivat Bergbomin ja Candelinin kauppahuoneiden lisäksi ruotsalainen ruukinpatruuna August Ekman. Korkeasaaren höyrysaha ja Sahasaaren vesisaha liitettiin vuonna 1879 perustettuun Uleåborgs Sågverks Aktiebolagiin, jonka toimitusjohtajana oli konsuli Leon. Candelin nuorempi. Hän myi vuonna 1898 eri sahoissa olevat osuutensa insinööri ja myöhemmin hovineuvos Knut Theodor Sohlbergille, joka myös seurasi Candelinia Uleåborgs Sågverkin – Oulun Sahaosakeyhtiön toimitusjohtajana.

**

Varjakan sahan perustaminen ajoittuu myös yleiseen Suomen teollistumisen nousuun. Suomen ensimmäisten kruununsahojen perustamisesta lähtien 1530- ja 1550-luvuilla sahateollisuus oli ollut vaatimatonta maan talouselämän kannalta. Sahojen perustaminen oli ollut luvanvaraista ja niiden tuotantomääriä säädeltiin. Syynä tähän oli se, että valtiovalta halusi turvata sen erityisessä suojeluksessa olevan vuoriteollisuuden tarvitseman sysipuun riittävyyden 1600- ja 1700-luvuilla. Lisäksi tervanpoltto oli eri metsänkäyttömuodoista merkittävin aina 1800-luvulle saakka: terva oli Suomen tärkein vientituote. 

Muutos ajoittuu 1800-luvun puoliväliin, jolloin annettiin erilaisia elinkeinoelämää koskevia asetuksia. Vuonna 1857 höyrysahojen perustamiskielto peruutettiin ja vuonna 1861 sahaustoimintaa rajoittavat kiintiöt purettiin. Vuonna 1859 vapautui elinkeinoelämä ja vuonna 1864 annettiin asetus osakeyhtiölaista, joka mahdollisti suuryritysten perustamisen, mikä oli yksi metsäteollisuuden kasvun edellytyksistä. Kaikki nämä vaikuttivat suomalaisen sahateollisuuden nousuun 1800-luvun jälkipuoliskolla ja erityisesti nämä tekijät vaikuttivat Pohjois-Suomen sahateollisuuteen. Yksi Suomen ensimmäisistä vuosina 1860-62 aloittaneista höyrysahoista perustettiin Iin Kestilään. Sahan perustivat J.G Bergbom, J.W. Snellman G:son, Fr. J. Franzén ja P. Hedman vuonna 1860. Höyrysahoja perustettiin myös Pietarsaareen, Poriin ja Anjalaan. 

Höyryvoima ei kuitenkaan ollut ainoa suomalaisen sahateollisuuden tuuppari. Ulkomaalaiset sahayritykset kiinnostuivat Suomesta ja toivat tullessaan pääomaa ja uudempaa teknologiaa. Lisäksi pohjoismainen konepajateollisuus kehitti tehokkaampia sahakoneita. Puu ja työvoima oli Suomessa halpaa ja uittoja tehostettiin niin, että sahojen edulliset sijainnit jokien suissa yhdistyivät metsävaroihin. Kun vielä laivaliikenne höyrystyi, valmiin sahatavaran rahtaus muualle Eurooppaan alensi kustannuksia. 

Myös muita kehitystä tukevia tekijöitä oli. Suomen sahatavaran tärkein ostaja eli Iso-Britannia laski tuontitullejaan useita kertoja 1870-luvulle tultaessa, mikä avasi suomalaiselle sahatavaralle laajat markkinat. Höyryteknologian kehitys ei vauhdittanut ainoastaan sahateollisuutta vaan myös liikennettä. Laivaliikenteen höyrystyessä niin sisävesi-, rannikko- kuin valtameriliikenteessä, laskivat kuljetuskustannukset tuntuvasti. Kustannukset laskivat myös rautatieliikenteen yleistyminen vuoksi. 

1800-luvun lopulla Oulun seudulla toimi vielä kaksi vesisahaa, mutta ne joutuivat lopettamaan uuden toimintaympäristön paineissa jo ennen vuosisadan vaihtumista. Sahasaaren vesisaha lopetti toimintansa vuonna 1883 ja Kiimingin Koitelissa sahaus päättyi vuonna 1891.

Höyrysahat edesauttoivat konevoimalla käyvän suurteollisuuden syntymistä Suomeen 1870-luvulla. Eniten sahojen määrä lisääntyi vuosina 1890-1899. Tämä näkyi muun muassa huomattavana voimavarojen yhdistämisenä vuonna 1893, kun tuotannosta ja raaka-aineesta keskenään kilpailevat kauppahuoneet J.W. Snellman G:son ja G. & C. Bergbom perustivat Trävaruaktiebolaget Kemin eli Puutavaraosakeyhtiö Kemin. Muita osakkeenomistajia olivat mm. brittiläinen sahatavaran tuontiliike G.F Neamen & Co, konsuli Alf Jacobson ja kauppaneuvos C.M. Dahlström. Yhdistämällä Kemijoen alueen edut koko Peräpohjolan metsäteollisuus keskittyi huomattavasti. Tähän ajanjaksoon ajoittuu myös Varjakan sahan perustaminen. Aikaisemmin saha-alan toimijoilla oli yhteistyötä lähinnä uittoyhdistyksissä ja Oulujoen Tukinhakkaus- ja Lauttausyhtiössä.

**

Oulun Sahaosakeyhtiön tuore toimitusjohtaja Knut Theodor Sohlberg kiinnostui Varjakasta uutensa sahan sijoituspaikkana ja teki aloitteen Varjakan Puutavara Osakeyhtiön – Varjakka Trävaruaktiebolagetin perustamiseksi. Yhtiön perustava kokous oli 17. marraskuuta 1898. Perustajina olivat rouva Hanna Nordblad, sahaisännöitsijä Johan Nordblad, insinööri K.Th. Sohlberg, varakonsuli K.E Granberg ja metsänhoitaja Edv. L. Sandman. 

Rakennustyöt aloitettiin samana vuonna G.G. Franzénilta yhtiölle siirtyneillä Kosusen tilan mailla Varjakan saaressa. Ensimmäiset sahaus- ja voimalaitteet tuotiin vesiteitse Pudasjärven Petäjäkankaalta. Saha siirrettiin tukkilautan päällä Iijokisuulle ja siitä edelleen Varjakkaan. Samalla uitolla tuli mukana muitakin rakennuksia. Tukkilauttaa hinasi todennäköisesti hinaaja Helmi. Oulunsalon Varjakkaan rakennettu saha oli vuosina 1860-1920 saareen rakennetuista sahoista vain yksi. Tuona aikana Pohjan- ja Suomenlahden rannikolle rakennettiin sahat muun muassa Tornion Kuusiluotoon, Kemin Karihaaraan, Veitsiluotoon ja Laitakariin, Pietarsaaren Stockholmeniin, Porin Reposaareen, Porvoon Kaunissaareen ja Kotkan Hietaseen. 

Kolmikehäinen höyrysaha valmistui Varjakan saarelle vuonna 1900, jolloin sahan toiminta myös alkoi. Ensimmäisenä toimintavuotenaan saha tuotti runsaat 3 500 standarttia eli noin 16 300 kuutiota sahatavaraa. Varjakka Trävaru Ab oli yksi neljästä merkittävästä sahausyhtiöstä Oulun seudulla, muut kolme olivat J.W. Snellman G:son, G. & C. Bergbom ja Uleåborgs Sågverk Ab. 

Sohlberg kumppaneineen maksoi Varjakan saaresta 50 000 markkaa, joka vastaa vuoden 2022 rahassa hieman yli 270 000 euroa. Saaren lisäksi kauppaan kuuluivat Kosusen tila pirtteineen, 40 hehtaaria vanhaa peltoa ja 30 000 markan arvosta metsää. Jori Franzén osallistui sahan rakennustöihin ajattaen kiviä sahalaitosta varten, työskennellen siis jonkinlaisessa yhteistyössä Sohlbergin kanssa. Töiden edetessä työnjohto siirtyi Erkki Saastamoiselle. Hän ja Jori Franzén eivät tulleet toimeen keskenään, joten Franzén muutti vuonna 1900 mantereelle, Varjakan niemelle.

Varjakan suuronnettomuus

Työ sahalla oli raskasta. Eritoten laivojen ahtaus – eli laivalastien lastaus ja purkaminen – oli kovaa työtä ja vaati paljon työvoimaa. Lastaussesonki alkoi jään sulettua ja jatkui loka-marraskuulle saakka. Lastauskautena Varjakkaan saapui paljon tilapäisiä työntekijöitä muualta, samoin moni paikkakuntalainen sai lisätuloja sahan ahtaushommissa. Esimerkiksi vuonna 1927 huhtikuun ensimmäisenä päivänä Varjakassa oli 452 työntekijää, mutta heinäkuussa työntekijöitä oli jo 558 ja lokakuussa 607. 

Lastaustyö eri vaiheineen oli myös vaarallista. Tavaraa lastattiin redille eli sataman ulkopuoliseen, suojaisaan ankkuripaikkaan kiinnittyneisiin laivoihin isohkoista proomuista käsin. Ensin proomut lastattiin täyteen satamassa, johon suuremmilla laivoilla ei ollut pääsyä, minkä jälkeen proomut hinattiin merellä olevan laivan viereen. Lastaajat kuljetettiin redille yleensä purje- tai muulla veneellä. 

Alkukeväästä 1907 Varjakassa perustettiin lastausrengas, joka oli viime vuosisadan alussa yleinen toimintamalli Perämeren rannikon sahoilla. Lastausrenkaat yleensä noudattivat osuustoimintaperiaatetta. Lastaustöihin osallistui kuitenkin myös paljon järjestäytymätöntä työvoimaa, josta suuri osa oli naisia. 

Ylivoimaisesti suurin osa sahan työntekijöistä oli aikuisia miehiä, mutta myös lapset, nuoret ja naiset työllistyivät sahalla. Alaikäiset pojat työllistyivät muun muassa tukinvedättäjinä ja tukinsilmustajina. Nämä työtehtävät olivat osa puun työstön ensimmäistä vaihetta, jossa tukit uitettiin sahalle ja säilytettiin vedessä. Siitä ne mahdollisesti myös kerättiin suomukseen eli tukkien päät nostettiin toistensa päälle, jotta sopivat tukit löydettäisiin helposti kuiville nostoa varten. Varjakassa tämä työvaihe tehtiin 1900-luvun alussa käsin. Alaikäiset työskentelivät usein myös sahatyön eri vaiheissa, kuten halkaisusahurina ja justeerajana. Eniten lapsia Varjakan sahalla työskenteli lautatarhalla: nuorin heistä oli vain 11-vuotias. 

Palkkaa ulkona suoritettavista työtehtävistä maksettiin vähemmän kuin sisätyöstä, ja naisille maksettiin vähemmän kuin miehille. Vuonna 1917 ulkotyöstä maksettiin miehille palkkaa 374 markkaa kuukaudessa. Naisille ulkotöistä maksettava kuukausipalkka vaihteli 304 ja 330 markan välillä. Vuonna 1927 naisten tilanne ei ollut parantunut. Miespuoliselle ammattityöntekijälle maksettiin 7,25 markan ja naispuoliselle vastaavalle 4,15 markan tuntipalkkaa. Muille, eli ammattitaidottomille työntekijöille, maksettiin miehille viisi ja naisille 3,10 markkaa tunnilta ja alle 18-vuotiaille miehille neljä ja naisille 2,75 markkaa tunnilta. Alle 18-vuotiaalle nuorukaiselle maksettiin siis parempaa palkkaa kuin aikuiselle, ammattitaidottomalle naiselle ja vain 15 penniä vähemmän kuin naispuoliselle ammattityöntekijälle. 

Paitsi raskasta, työ sahalla oli myös vaarallista. Esimerkiksi vuonna 1925 Oulun piirin ammattientarkastaja vaati pukuhuoneiden ja sosiaalisten tilojen sekä ensiaputilojen rakentamista sahalle. Työsuojelu oli hyvin puutteellista. Myös raskas ahtaustyö oli vaarallista, sitähän tehtiin käytännössä merellä. Myöhäissyksyllä 1907 veden varaan joutui kolmisenkymmentä lastaustyötä tehnyttä työntekijää, joista suurin osa oli naisia.

**

Lokakuun 18. päivä vuonna 1907 oli tyyni ja kolea perjantai. Norjalainen, kolmimastoinen parkkilaiva Haugesund oli ankkuroituneena redille lähellä Oulunselällä sijaitsevaa Kyrönkaria, missä 28 Varjakan sahan työntekijää oli ollut lastaamassa sen ruumaan laudanpätkiä. Työntekijöistä lähes kaikki olivat naisia, koska heitä pestattiin usein tähän nimenomaiseen työhön. Näin toimittiin muun muassa siksi, että laudanpätkät olivat kevyempiä kantaa. Hämärä alkoi laskeutua iltakuuden aikaan ja työt päätettiin lopettaa.

Työmies Tuomas Valkamon tehtävänä oli ollut kuljettaa työntekijät isolla purjeveneellään Haugesundille ja takasin, mutta tyyni keli kuitenkin hankaloitti paluumatkaa. Valkamo huomasi höyryhinaaja Helmen sen alkaessa tehdä paluuta Varjakkaan. Helmellä oli hinattavanaan kaksi tyhjää lastiproomua, ja Valkamo pyysi, että Helmi ottaisi hänenkin paattinsa hinattavakseen. 

Helmen kapteeni ja Valkamo alkoivat kiinnittää Valkamon paattia aivan Helmen perään. Noin kymmenen syltä pitkä hinausköysi kulki purjeveneen vierestä. Hinaajan kone käynnistettiin – ja samalla hetkellä purjevene kaatui vetäen mukanaan mereen kaikki kyydissä olijat. 

Liikkeelle lähdettäessä joko tuuli tai Helmen aiheuttama propellivirta painoi purjeveneen mastot proomuihin johtavaa hinausköyttä vasten, jonka seurauksena purjevene kaatui. Veneen kaaduttua kyydissä olleet työntekijät ajautuivat takaa tulevien proomujen alle Helmen propellivirran mukana. 

Tapahtuneeseen reagoitiin heti heittämällä mereen pelastusrenkaita. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt saada niistä kiinni, koska virta oli niellyt ihmiset proomujen alle keveiden pelastusrenkaiden uidessa proomujen sivuille. Joku saatiin pelastettua köysien avulla. Ilma täyttyi hätähuudoista. Haugesund oli tässä vaiheessa vajaan sadan metrin päässä onnettomuuspaikasta, ja siellä reagoitiin heti ja laskettiin kaksi pelastusvenettä vesille. Ilta pimeni kuitenkin vauhdilla, merivesi oli salpaavan kylmää. 

**

Kun ihminen joutuu vasten tahtoaan veden varaan, hän alkaa kamppailla. Elimistön eloonjäämismekanismit alkavat toimia yrittämällä viivyttää veden joutumista keuhkoihin. Kun hukkuva vetäisee ensimmäisen vesierän hengitysteihinsä, kurkunpää kiristyy automaattisesti niin, ettei vettä pääsisi enempää sisään. Tämän seurauksena hukkuva alkaa pidättää hengitystään, mutta koska jossain vaiheessa on pakko vetää henkeä, vettä pääsee hukkuvan hengitysteihin nenän, suun tai molempien kautta. 

Luonnonvesissä henkensä puolesta kamppaileva hukkuva vetää henkensä usein myös hiekkaa, mutaa ja muita epäpuhtauksia, mikä lisää keuhkotulehduksen ja äkillisen vaikean hengitysvajausoireyhtymän riskejä.

Myös sillä on väliä, onko hukkuva hukkumassa makeaan vai suolaiseen veteen. Makeassa vedessä keuhkoverenkiertoon imeytyy vettä, joka sekoittaa veren fysikaalisten ja kemiallisten ainesosien tasapainon. Tämä epätasapaino tuhoaa punaisia verisoluja, jolloin verenkiertoon joutuu runsaasti kaliumia, joka on puolestaan sydämelle vahingollista, sillä se aiheuttaa sydämen kammiovärinää. Meriveteen hukkuessa prosessi toimii toiseen suuntaan: vesi poistuu verenkierrosta ja siirtyy keuhkorakkuloihin – ja tästä seuraa keuhkoedeema. Tämä keuhkopöhöksi nimitetty tila tai sairaus tarkoittaa sitä, että keuhkoihin kerääntyy  nestettä.

Lokakuun 18. päivä 1907 lähes kolmekymmentä naista haukkoi henkeään ja yritti pelastautua pimeällä Perämerellä, sen jääkylmässä suolavedessä. Naisten yllä olevat hameet vaikeuttivat selvitymistä vielä lisää: suuri määrä kangasta muuttui vedessä raskaaksi ja kohti pohjaa vetäväksi voimaksi. Monen henki oli salpautunut, mutta joillakin oli vielä voimaa huutaa apua. Kymmenet eri raajat huitoivat minne pystyivät toivoen niiden osuvan johonkin, joka olisi kiinteää ja kannattelisi. Kenties joku löysi vierestään toisen ihmisen, johon hän tarrautui kiinni hädissään ja veti mukanaan veden alle. Pienen matkan päässä ihmisiä yritti päästä pois mereen kaatuneen paatin alta, mutta turhaan, koska kylmyys ja pimeys olivat salvanneet hengen lisäksi myös suuntavaiston. Osa huusi yhä hädissään apua. Osalla ei enää lähtenyt ääntä ja heidän rintakehänsä muuttuivat keuhkoihin virtaavan veden takia painavaksi. 

Meri alkoi täyttyä elottomiksi muuttuneista ruumiista. Kuollut ruumis on vettä painavampaa, ja koska ruumiin tiivein osa on pää, hukkuneet vajosivat kohti merenpohjaa pää edellä. Saatuaan pohjakosketuksen hukkuneet jäivät sinne huojumaan virtausten tahtiin kuin vedenalaiset kasvit, jalat kohti pintaa, kevyeksi muuttuneen hamekankaan ympäröidessä vedessä huojuvia sääriä.

**

Haugesundin pelastusvene oli nopeasti paikalla, mutta vain vähän oli enää tehtävissä. Kymmenen minuutin kuluessa onnettomuudesta merestä oli saatu nostettua kymmenen ihmistä. Yksi mies ja neljä naista saatiin pelastettua hengissä, loppuja yritettiin elvyttää, mutta turhaan. Pelastautumaan onnistunut mies oli Tuomas Valkamo, joka jäi henkiin hyvällä onnella. Hänkin oli jäänyt molempien Helmen hinauksessa olleiden proomujen alle, mutta oli onnistuinut saamaan kiinni toisen proomun peräsimestä, josta hänet pelastettiin. 

**

Aluksi uhreilla ei ollut nimiä, vaan he olivat pelkkiä numeroita. Tämä johtui siitä, että laivan kapteeni ei ollut listannut työntekijöitä kirjoihinsa heidän nimillään. Ja miksipäs olisi, hehän olivat naisia eivätkä he kuuluneet mihinkään lastausrenkaaseen. Hukkuneet olivat siis vakuuttamattomia ja järjestäytymättömiä. Myös uhrien lukumäärässä oli aluksi epäselvyyttä. Onnettomuudesta raportoinut sanomalehti Kaleva arvioi 19. lokakuuta 1907 numerossaan uhrien määräksi jotain 20:n ja 24:n välillä. 

“Muista emme wielä muuta tiedä kuin että he oliwat Oulunsalosta työmiesten waimoja, leskiä tai tyttäriä”, lehti kirjoitti uutisessa, jonka se oli otsikoinut: “Hirveä onnettomuus, paatti pimeässä kaatunut, 24 työläisnaista hukkunut, ainoastaan viisi pelastunut.”

**

Seuraavana päivänä Varjakan saha seisautettiin ja sahan työläiset ryhtyivät Oulun nimismiehen johdolla naaraustöihin. Tämä tapahtui kiinnittämällä kolme hauenpyyntiin tarkoitettua koukkua seipääseen, jota uitettiin merenpohjaa pitkin kahden veneen välissä. Näin uhrit alkoivat nousta merestä yksi kerrallaan ja he saivat tunnistuksessa numeron sijasta itselleen nimen. Lauantaina saatiin merestä nostetuksi työmiehen tyttäret Hanna Kurtti, Jenni Karvonen, Impi Wikstedt, Sofia Nauska ja Kreeta Kela. 

Sunnuntaina vedestä nostettiin työmiehen vaimo Hanna Tuohino, Jenni Porko, Kaisa Olander, Miina Rautio ja työmiehen tyttäret Anna Kerttula ja Loviisa Karvonen, joka oli Jenni Karvosen äiti. Tuohinolta jäi kaksi, Porkolta yksi, Olanderilta kaksi ja Rautiolta kaksi lasta orvoksi. Onnettomuudessa hukkuneita ruumiita löytyi vielä seuravanakin vuonna. 

“Pöyristyttäwän kamala on tämä onnettomuus ja kaikkien kansalaisten mieliä sywästi järkyttäwä, mutta Oulunsalon työläiskansaan se kipeimmin koskee. Sinne se iski rauhallisten ahertajain keskelle kuin wainolaisen wasama, kuoloa kylwäen, synkkää surua ja katkeraa kaihoa tuottaen kymmeniin koteihin. Hirweänä muistona säilyy eilinen päiwä, lokakuun 18, kautta sukupolvien salolaisten mielessä”, kirjoitti Kaleva. 

**

Onnettomuutta käsiteltiin käräjillä kaksi kertaa. Hinaaja Helmen kapteeni ja Tuomo Valkamo katsottiin onnettomuuden päävastuullisiksi, mutta molemmat selvisivät lievillä tuomioilla – vaikka molemmat olivat olleet tapahtumahetkellä päihtyneitä. Helmen kapteeni sai 500 markan sakon ja Valkamolle langetettiin kolmen kuukauden vankeustuomio varovaisuusvelvollisuuden laiminlyönnistä. 

Varjakan sahan suurpalo 1919

Viisi vuotta suuronnettomuuden jälkeen oululaiset sahanomistajat tiivistivät jälleen rivejään. Vuonna 1912 Oulun ja Oulun seudun sahayhtiöt sekä niiden metsäomaisuus yhdistettiin yhdeksi suuryhtiöksi, Ab Uleå Oy:ksi. Uleån perustaminen oli jatkoa Perämeren rannikon sahakartan liiketoiminnalliselle tiivistymiselle. Tämä prosessi oli alkanut Kemijoella, kun johtavien sahayhtiöiden intressit yhtyivät Trävaruaktiebolaget Kemi – Puutavaraosakeyhtiö Kemin perustamisessa vuonna 1893. Kemi-yhtiötä perustamassa olivat oululaiset kauppahuoneet J.W. Snellman G:son ja G.& C. Bergbom.

Vajaa 20 vuotta myöhemmin nämä samat nimet olivat mukana perustamassa Oy Uleå Ab:a. Uleåborgs Sågverks Ab, Varjakka Trävaru Ab, J. W. Snellman G:son ja G. & C. Bergbom merkitsivät yhdessä Uleå Ab:n 13,8 miljoonan markan pääoman. Voidaankin sanoa, että Varjakan sahan kultainen kausi alkoi Oy Uleå Ab:n perustamisesta vuonna 1912. Oulu-yhtiölle siirtyivät Bergbomilta Pateniemen saha, Snellmanilta Toppilan saha, Uleåborgs Sågverksiltä Korkeasaaren ja Varjakka Trävarulta Varjakan saha. Uleå Ab ylitti sadantuhannen kuutiometrin tuotannon jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. 

Varjakan saha oli aluksi neliraaminen, mutta ajan kuluessa raamien määrää lisättiin. Vuonna 1915 raameja oli kuusi ja vuonna 1916 seitsemän. Vuodesta 1900 ensimmäisen maailmansodan loppuun mennessä sahalla työskenteli noin 300 työntekijää, mutta heidän määränsä, samoin kuin sahan raamien määrä, oli pian kaksinkertaistumassa. Tarvittiin vain hinaajan savupiipusta lennähtänyt kipinä, jonka aiheuttaman tulipalon jälkeen Varjakan saha oli Pohjoismaiden suurin. 

**

Oli tavallinen torstaipäivä ja lounasaika lokakuun puolivälin jälkeen, kuun 23. päivä vuonna 1919. Suuri osa sahan työntekijöistä, lastausväestä lautatarhan vartijoihin, oli aterioimassa saaren ruokalassa. Lähellä saaren tapuleita oli laiturissa kaksi yhtiön hinaajaa, Helmi ja Irma. Siinä puolenpäivän aikaan jommankumman hinaajan savupiipusta lennähti kipinä ja sytytti lautatarhan tapulit palamaan. Aluksi palo alkoi pienenä, mutta se levisi nopeasti. 

Lähellä laituria palavan puutavaran huomasivat ensimmäisenä lähellä saarta olevissa lastilaivoissa olleet miehet, jotka alkoivat huutaa varoittaakseen tulipalosta. Kukaan ei kuitenkaan kuullut, eikä lastauslaivassa ollut venettä, jotta miehet olisivat päässeet soutamaan rantaan päästäkseen apuun. Meni tovi, ennen kuin laivalla saatiin höyrypilli huutamaan ja sillä tavoin kiinnitettyä saarella olevien huomio. 

Väki alkoi oitis sammutustöihin. Ensimmäisenä liekkeihin tyhjennettiin suolahapporuiskut, mutta niistä ei ollut minkäänlaista hyötyä. Jo tässä varhaisessa vaiheessa tuli alkoi levitä jatkuvasti kasvavalla voimalla. Tuuli lennätti lieskoja tapulista tapuliin, tuli levisi ja pian ensimmäinen miljoona markkaa oli palanut savuna ilmaan. 

Tuli lähti leviämään kohti sahanhoitaja Saastamoisen asuntoa ja konttorirakennusta, jotka sijaitsivat keskellä saarta. Paikalla ollut kauppias R. Merikoski alkoi kuitenkin tarmokkaasti johtaa pelastustöitä ja paikalle tuotiin pikaisesti vesiruisku. Sen ansiosta saatiin pelastettua irtaimistoa, kassa sekä tukku tärkeitä papereita. 

Tuli oli kuitenkin armoton ja tuhoisa. Lautatarha, josta palo oli saanut alkunsa, oli kolmen-, neljänkymmenen metrin päässä näistä lähimmistä rakennuksista, mutta siitä huolimatta tuli syöksyi lautatarhan ja rakennusten välillä olevan aukion yli ja sytytti konttorirakennuksen, työväenkeittiön, ruokalan, ison pirttirakennuksen ja lautatarhanhoitajien asunnot. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin katsoa rakennusten palavan raunioiksi. Puolenkymmentä perhettä sekä joukko yksinäisiä työläisiä jäi nyt vaille kotia. Naiset ja lapset vietiin turvaan Salonpään kylään. 

Sivummalla olevat tapulit syttyivät silkasta kuumuudesta ja niin tuli alkoi levitä liekkimerenä saaren toiseen päähän, missä olivat suuret tukkipinot ja niiden takana saha. Lautatarhasta sahalle johti lankkusilta, joka katkaistiin tulen etenemisen estämiseksi. Mutta vaara ei ollut ohi. Tapulien jatkona saaren sisäosassa oli nimittäin suurehko lautasuojus eli riipitarha, jota tuliaallot alkoivat lähestyä.

**

Ruokataukoa vietettiin myös Oulussa meren kaupunginpuoleisella rannalla kun Varjakasta alkoi puskea taivaalle suuria, synkkiä savupilviä. Rantaan kerääntyneet katselijat näkivät tulen loimottavan – ja leviävän. Vain noin puolessa tunnissa koko Salonpään puoleinen saarennokka näytti olevan tulen ja savun vallassa. Uutinen Varjakan palosta levisi nopeasti ja rantaan kertyi alati suureneva katselijaparvi.

Tieto tulipalosta saavutti myös sanomalehti Kalevan toimituksen, eikä aikaakaan kun toimittaja oli jo matkalla palopaikalle erään hinaaja-aluksen kyydissä. Kello läheni tässä vaiheessa kahta. Toimittaja sai todeta tulen levinneen nopeasti, sillä hänen päästessään tapahtumapaikalle suurin osa lautatarhaa ja sen lähellä olevia rakennuksia oli jo tuhoutunut. Tilannetta pahensi navakka länsituuli, joka kuljetti lieskoja lautatapulista toiseen. Toimittaja päätteli tulen saaneen alkunsa saaren Salonpään puoleisesta kärjestä, koska siellä sijaitsevat laiturit olivat palaneet tyystin ja tapuleista oli jäljellä vain matalat, hehkuvat hiililäjät, joista välillä leimahti liekki tuulen osuessa sopivasti kytevään kipinään. Laiturin kyljessä oli pari osittain lastissa ollutta ja palanutta lotjaa, jotka olivat uponneet laitojaan myöten mereen. Tanskalainen höyrylaiva, jota oli tulen syttymisen hetkellä juuri lastattu, oli hinattu siihen kiinnitettyine lotjineen ulommaksi merelle, lähelle toista aalloilla keikkuvaa lastilaivaa. 

Sammutustyöt olivat täydessä vauhdissa toimittajan saavuttua paikalle. Hän kirjoitti uutisraportissaan seuraavasti: 

“Rannassa oli useita pienempiä höyrylaivoja. ‘Panu’, ‘Emil’, ‘Wellamo’ ja ‘Yrjö’ painoivat täydellä höyryllä vettä letkuihin, joita oli johdettu erääseen tapulien väliseen kujanteeseen, mihin ilmeisesti koetettiin tulen valtaa pysähdyttää. Ponnistuksia auttoi jonkun verran tuulen suunta, joka kulki poikki saaren eikä siis painanut tulta pitkinpäin. Ilmeisesti oli kuitenkin letkuista puute, joten sillä aikaa, kun rannan puolella, jossa pumput toimivat, saatiinkin tulen leviäminen ehkäistyksi, kiersi se saaren sisäosista kuumuuden vaikutuksesta tapulista tapuliin”. 

**

Puoli viiden aikaan iltapäivällä kaikki mahdolliset letkut siirrettiin suojelemaan riipitarhaa, ettei tuli pääsisi lähelle sahaa – vaikka se tuoreiden tukkipinojen takana olikin hieman suojassa. 

Pimeän saadessa lautatarha oli lähes täysin tuhoutunut, samoin lautatarhan lastaamattoman, noin seitsemän, kahdeksan standardin suuruinen määrä sahattua tavaraa oli palanut poroksi. Näin ollen lautatarhan tappio nousi noin kahdeksaan miljoonaan markkaan. Illalla puoli kahdeksan aikaan Varjakan saha oli vielä säästynyt tulelta, mutta sammuttajat joutuivat silti tekemään kaikkensa sen pelastamiseksi: vaara ei missään nimessä ollut ohi. 

Tuli riehui pitkään ja valaisi tummanpunaisella hehkullaan koko läntisen taivaan. 

**

Saaren sammutuslaitteet eivät olleet tapahtumahetkellä ensiluokkaiset. Käsiruiskussa ei ollut tarpeeksi voimaa ja vastikään hankitusta moottoriruiskusta ei ollut hyötyä, koska se joko ei ollut käyttökunnossa tai sitä ei vain osattu käyttää. Moottoriruiskun letkuista puuttuivat myös yhdistäjät, koska ne eivät olleet saapuneet ajoissa. Uutta ruiskua kyllä yritettiin ottaa käyttöön, mutta se oli lopulta työnnettävä mereen, kun sitä ei ehditty kuljettaa tulen keskeltä pois. Myös joukko letkuja ja suojuksia jäi tuleen. 

Tilannetta helpotti kuitenkin Pateniemen sahalta tuotu moottoriruisku, joka toimi, kunnes siitä loppui bensiini. Tulta taltutettiin myös yhtiön useilla pumppukoneilla varustetuilla laivoilla. 

**

Tuli tuhosi Varjakan saaresta suuret lautatarhat, sahan- ja lautatarhan hoitajien asunnot, konttorin, työväen keittiön, ruokalan ja ison pirttirakennuksen. Ainoastaan pari asuinrakennusta ja sahalaitos säästyivät, koska niiden sijainti oli liekkien ulottumattomissa. Vahingot olivat mittavat, mutta yhtiö sai hyvät vakuutuskorvaukset, joilla Varjakan sahaa uudistettiin. Saha laajennettiin 12-raamiseksi ja suuret lautatarhat levittäytyivät saaren koko eteläpuolelle. Saarta laajennettiin täyttämällä rantoja sahauksesta syntyneellä jätepuulla – näin saatiin lisää tilaa lautatarhoille. Uusia saharakennuksia rakennettiin: muun muassa kaksi lähes sata metriä pitkää hallia, kaksi konehuonetta, uusi tukkiallas ja lajittelukatos eli pasanki. Saaren eteläranta sai uudet laiturit ja Petsamon möljän viereen rakennettiin iso kilipukkakasarmi eli harvalaudasta tehty varasto pienille lankunpätkille. Saaren läpi rakennettiin kulkemaan rautatie. Sahan tiilestä rakennettu savupiippu näkyi kauas. Tehtaan pilli soi aamuisin seitsemältä, jolloin Varjakan sahan työläiset aloittivat työnsä. 

Näin saha oli valmis uudelle, iloiseksikin luonnehditulle vuosikymmenelle eli 1920-luvulle. Tuona aikana nuoressa, tasavaltaisessa Suomessa muun muassa yritettiin toipua raskaasta sisällissodasta, käytiin kovia lakkotaisteluita ja alettiin hiljalleen ajautua kohti syvää lamaa. Varjakan sahalla nähtiin sahan työläisten ja Venäjältä heimosotien alta paenneiden vienankarjalaisten välisiä kärhämiä ja nostettiinpa Varjakan vesiltä myös yksi väkivaltaisen lopun saanut ruumis. Tilimarkkinoilla tuhlattiin vaivalla tienattuja rahoja, saattoipa joku hankkia pimeän pirtupullonkin, jonka juotua kenties päätyi Varjakan ikiomaan putkaan. 

Lähteet:

Painamattomat lähteet: 

Atte Kalajoen artikkeliluonnos Omat kulkemiset. Päiväämätön. 

Sanomalehdet: 

Oulun Wiikko-Sanomia: 7.9.1878, 28.12.1861, 5.1.1856, 21.2.1857, 

Kaleva: 19.10.1907, 23.10.1919.

Tutkimuskirjallisuus: 

Ahvenainen Jorma. Suomen sahateollisuuden historia.  WSOY 1984. 

Hannula Jouko (toim.). Kotikuntani Oulunsalo. Oulunsalon kunta 1991.

Hiltunen Mauno. Oulunsalon historia. Oulunsalon kunta ja seurakunta. Kemi 1987. 

Hirviniemi Helena. Oulunsalon Varjakka. Rakennushistoria, käyttö ja kunnostus. Diplomityö. Oulun yliopisto. Arkkitehtuurin osasto. Oulu 1995. 

Honkalinna Mika. Honka. Kustannusosakeyhtiö Maahenki. Helsinki 2017.

Julku Kyösti. Valkean kaupungin vaiheet: Oulun historiaa.  Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys 1987.  

Kalajoki Atte. Varjaagien mailla. Oulu-lehti 29.6.1965.

Kalajoki Atte. Varjakan sahan alku ja loppu. Oulu-lehti 8.11.1979.

Kalajoki Atte. Warjacka 1832. Oulu-lehti 8.11.1987.

Kalajoki Atte. Pelastettu “Franzénia”. Oulu-lehti 10.3.1983. 

Kantonen Timo. Satakunta sahaa Suomessa. Kulttuurihistoriallisesti merkittäviä saharakennuksia ja -ympäristöjä. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 18. Museovirasto. Helsinki 1996. 

Karjalainen Tapio. Puutavarayhtiöiden maanhankinta ja -omistus Pohjois-Suomessa vuosina 1885-1939. Pro gradu. Oulun yliopiston historian laitos. Oulu 2000. 

Tiina Kuokkanen ja Noora Hemminki, ”Varjakan saha (1900–1929) lasten ja nuorten työympäristönä” Tekniikan Waiheita 41, no. 1 (2023): 6-27. https://doi.org/10.33355/tw.120463

Myllyoja Iines. Kun sahan pilli piipasi. Oulunsalon OAY. Liiton kirjapaino, Oulu 1990. 

Mällinen Jarno. Oolannin sodan alkusoitto. http://kirjastolinkit.ouka.fi/kaleva/maalis14/oolannin.htm

Näsänen Maija-Liisa. Owla – Oula – Oulu. Kaupungin perustamisesta maailmansotiin. Pohjoinen. Oulu 1998. 

Pernu Jari. Tuottavuudeksi tuotettua yhteishenkeä. Sosiaalinen toiminta ja sen motiivit Oulu Osakeyhtiössä 1944-1949. Pro gradu. Kansatiede. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Helsingin yliopisto 2016. 

Sallamaa Kari. Maailma Ouluna: Atte Kalajoen elämä ja työt. Oulu-seura ry. 2017.

Satokangas Reija (toim.). Oulun vuosisadat 1605-2005. Pohjois-Suomen Historiallinen yhdistys. Oulun yliopiston historiallinen laitos. Oulu 2005. 

Suhonen V-P. Joitakin huomioita Oulun keskiaikaisesta linnasta. SKAS 4/2003. s. 19-24.

Tuurnala Alpo. Pohjoiset purjeet. Suomalaisten purjealusten tarina. Johan Nurmisen säätiö 2017. 

Vilkuna, Kustaa H. J. Paholaisen sota. Teos 2006.

Vilkuna, Kustaa H. J. Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

Virkkunen A.H. Oulun kaupungin historia I. Kaupungin alkuajoilta isonvihan loppuun. Kirjola Oy 1953. 

Virtanen Sakari. Nuottasaaresta Wall Streetille: Oulun metsäteollisuus kauppahuoneista Stora Ensoon.  Stora Enso, Oulun tehtaat 2003.

Äikäs Tiina, Kuokkanen Tiina, Tranberg Anna ja Ikonen Tiina. ”Oulunsalon Varjakan sahamiljöö moninaisten toimijoiden kulttuuriperintökohteena” Tekniikan Waiheita 39, no. 3 (2021): 85–114. https://doi.org/10.33355/tw.103402

Äikäs Tiina, Rapakko Jonas, Kuokkanen Tiina, Juola Marjo, Tranberg Annemari, Liedes Niko. Oulunsalon Varjakka. Historiallisen ajan sahayhteisön asuinpaikan kartoitus ja koekaivaukset 2018, 2019 ja 2021. Arkeologia. Oulun yliopisto.